MT MIELIALAHÄIRIÖT: F30-31 lapsella

MT MIELIALAHÄIRIÖT: F30-31 lapsella

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyypillinen alkamisaika on 15-35 v. Diagnoosin saamiseen oireiden alkamisesta menee n. 8 vuotta. Koska varhainen tunnistaminen on hoidon tasapainon ja väärien diagnoosien välttämisen vuoksi tärkeää, meitä mietityttää mitä tulisi osata ottaa huomioon, jotta kaksisuuntainen mielialahäiriö voitaisiin todeta ja asianmukainen hoito aloittaa mahdollisimman pian jo lapsena. 

Pitkään ajateltiinkin, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä ei esiintyisi lapsilla kypsymättömien kognitiivisten rakenteiden vuoksi. Vaikka merkintöjä lapsuusiän maniasta ja sen hoidosta on 1920-luvulta lähtien, on sen diagnosointi ollut melko harvinaista. Viime aikojen lisääntynyt tutkimustieto onkin tullut tarpeeseen, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriö voi puhjeta alle kouluikäisenä ja hoitamattomana se heikentää koulumenestystä ja toimintakykyä ja haittaa lapsen psykososiaalista kehitystä. Edelleenkin se jää usein tunnistamatta tai tulkitaan muuksi häiriöksi esim. ADHD:ksi. (Puustjärvi – Kumpulainen 2008.) Ylivilkkaushäiriöt saattavat kuitenkin olla merkki alkavasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä (Toivio – Nordling 2013: 207). Kaksisuuntaisen mielialahäiriön erottaminen ADHD:stä on tärkeää myös siksi, että ADHD:n hoidossa käytettävät stimuloivat lääkkeet saattavat laukaista manian (Sadeniemi – Aer – Jänkälä –  Sorvaniemi – Stenberg 2013: 85). 

Lasten ja varhaisnuorten kaksisuuntainen mielialahäiriö alkaa usein vakavalla masennusjaksolla. Ennen taudin puhkeamista saattaa esiintyä ennakko-oireita kuten omien mielialojen tunnistamisen ja säätelyn vaikeus, keskittymisvaikeudet, uniongelmat ja estoton käytös. (Puustjärvi 2012.)

Häiriön diagnosointiin käytetään samoja kriteerejä kuin aikuisilla lapsen ikä ja kehitystaso huomioon ottaen. Manian oireita ovat kohonnut mieliala, ärtyneisyys, suuruusajatukset, vähentynyt unentarve, taukoamaton puhe, keskittymiskyvyn ja tarkkaavaisuuden häiriöt, psykomotorinen aktiivisuus, mielihyvähakuinen käytös sekä psykoottiset oireet ja itsetuhoisuus (Lastenmielenterveystalo).  Masennusoireet ovat samoja lapsilla kuin aikuisilla: toimintakykyä alentava mielialan lasku, toimettomuus, syyllisyyden tunto, ilottomuus ja ärtyneisyys. Lapsilla ärtyneisyys ja motorinen levottomuus ovat tavallisempia kuin aikuisilla. (Puustjärvi 2012.)

Lapsena puhjennut häiriö ei ole yhtä tarkkarajainen manian ja masennuksen jaksojen suhteen kuin vanhempana puhjennut. Tyypillistä on päivittäin vaihteleva mieliala ja sekamuotoinen taudinkuva. Diagnosoinnin apuna käytetään vanhempien haastattelua, mielialapäiväkirjaa ja psykologisia tutkimuksia, joilla kartoitetaan lapsen yleistä taitotasoa ja persoonallisuutta. (Puustjärvi – Kumpulainen 2008.)

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on osittain periytyvää ja erityistä huomiota olisikin kiinnitettävä lapsiin, joiden lähisuvussa tautia esiintyy. 75% kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan vanhemman lapsista ei kuitenkaan koskaan sairastu mielialahäiriöön. (Sadeniemi ym. 2013: 274.) Yhteenkuulumattomuuden tunne, epäjohdonmukainen kasvatus ja perheen ristiriidat kasvattavat riskiä sairastua. Unenpuute ja stressi voivat myös olla laukaisevia tekijöitä. (Puustjärvi – Kumpulainen 2008.)

Erään Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan äidin alhainen koulutustaso, isän alhainen tai korkea ikä sekä syntymäpaikka ovat yhteydessä lapsen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.  (Chudal 2015). Tässä tutkimuksessa ei huomioitu vanhempien mahdollista mielialahäiriötä ja olisikin ollut mielenkiintoista nähdä mikä sen osuus olisi ollut loppupäätelmissä.

Hoidon onnistumisen kannalta on tärkeää, että lapsella on vahva tukiverkosto, joka sitoutuu hoitoon. Lapselle tulee luoda vakaa rytmi arjessa, jotta lapselle voidaan taata edellytykset ikätasoa vastaavalle normaalille kehitykselle sekä stressinhallinnan ja ongelmanratkaisun harjaannuttamiselle. Huomiota tulee myös kiinnittää ympäristöön, sillä lapsi on sairautensa vuoksi altis vaaroille. (Lastenmielenterveystalo.) Hoito on kokonaisvaltaista ja tavoitteena on sairauden ymmärtäminen ja hyväksyminen, akuuttien oireiden lievittäminen, psykososiaalisen toimintakyvyn ylläpitäminen ja parantaminen sekä elämänhallinta sairauden kanssa. Hoitomuotoina käytetään psykoedukaatiota, perheen tukemista, psykoterapiaa ja lääkitystä. (Hämäläinen – Kanerva – Kuhanen – Schubert – Seuri 2017: 282-284.)

Varsinkin oirejaksojen aikana sairas lapsi vie paljon vanhempien huomiota ja voimia. Mikäli perheessä on useampia lapsia, saattaa tämä herättää muissa lapsissa mustasukkaisuutta ja katkeruutta. Maanista sisarusta kohtaan saatetaan tuntea pelkoa ja myös häpeää. On tärkeää, että muut lapset voivat avoimesti puhua tunteistaan ja että heille kerrotaan sisaruksen mielialavaihteluiden johtuvan sairaudesta eikä esim. muista ihmisistä. Korostetaan, että muut lapset saavat olla iloisia, vaikka sisarus on surullinen tai raivokas eikä heidän tarvitse olla ”helpompia lapsia” säästääkseen vanhempien voimia. Vanhempien jaksamisen lisäksi tulee huomiota kiinnittää perheen muiden lasten mahdolliseen oireiluun ja tuen tarpeeseen. (Sadeniemi ym. 2013: 263-266.)

Jotta lapsen käyttäytymistä voi pitää poikkeavana, tulee olla vahva tieto lapsen normaalista kehityksestä. Siihenkin kuuluu mielialavaihtelua, uhmaa, mielikuvitusta, kokeilua ja rajojen hakemista. Häiriökäyttäytymiseen vaikuttavat monet tekijät eikä alle kouluikäinen pysty välttämättä kovin realistisesti analysoimaan omaa toimintaansa. Lisäksi kun vielä monia käytöshäiriöitä saattaa esiintyä samanaikaisesti, ei diagnoosin tekeminen ole yksinkertaista. Meistä tuntuu, että tulevina sairaanhoitajina emme välttämättä osaa lapsen poikkeavan käytöksen perusteella tulkita mistä häiriöstä on kyse. Oleellisempaa olisikin tiedostaa erilaisten häiriöiden ja sairauksien mahdollisuus ja saada mahdollisuus ottaa asia puheeksi vanhempien kanssa ja ohjata heitä mahdollisiin tutkimuksiin lapsen oireiden taustalla olevien tekijöiden selvittämiseksi ja diagnoosin saamiseksi. Hoitotyössä on tärkeää huomioida myös perheen muut lapset, sillä he ovat sairastuneelle tärkeä tuki tulevaisuudessa.

LÄHTEET:

Chudal, Roshan 2015. Prenatal and perinatal risk factors for bipolar disorder. Väitöskirja. Turku: Turun yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta.

Hämäläinen, Kaisu –  Kanerva, Anne  –  Kuhanen, Carita –  Schubert, Carla –Sauri, Tarja 2017. Mielenterveyshoitotyö. 5., uudistettu painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Lastenmielenterveystalo. Mielenterveystalo.fi <https://www.mielenterveystalo.fi/lapset/ammattilaisille/hairiot/mieliala_ja_ahdistuneisuushairiot/Pages/kaksisuuntainen_mielialahairio.aspx>. Luettu 22.10.2017.

Puustjärvi, Anita 2012. Voiko lapsellakin olla kaksisuuntainen mielialahäiriö? adhd 2. 10-15.

Puustjärvi, Anita – Kumpulainen, Kirsti 2008. Kaksisuuntainen  mielialahäiriö lapsuudessa. Lääketieteellinen  Aikakauskirja Duodecim 124(18). 2095-101.

Sadeniemi, Minna –Aer, Juhani –Jänkälä, Kirsi –  Sorvaniemi, Marko –Stenberg, Jan-Henry 2013. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. 1. painos. Helsinki: Duodecim.

Toivio, Timo – Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia.3., uudistettu painos. Helsinki: Edita.

MT PERSOONALLISUUSHÄIRIÖT: Epäsosiaalinen persoonallisuus

MT   PERSOONALLISUUSHÄIRIÖT:

F60.2 Epäsosiaalinen persoonallisuus

Jokaisella ihmisellä on oma persoonallisuus, joka koostuu perimän kautta saadusta temperamentista ja kasvatuksen sekä ympäristön vaikutuksista. Persoonallisuuden muodostumisessa tunne-elämän kehitys lapsuudessa on tärkeä vaihde. Varhaisen kiintymyssuhteen myötä lapselle kasvaa sisäisiä työskentelymalleja, jotka kehityksen myötä voivat muuttua sekä kielteiseen että myönteiseen suuntaan. (Toivio –  Nordling 2013: 96.)

Jos persoonallisuudessa todetaan syvälle juurtuneita ja kankeita käyttäytymismalleja,  jotka ovat haitaksi itselle tai ympäristölle, puhutaan häiriintyneestä persoonallisuudesta. Tällöin ihminen ei osaa ottaa huomioon muita, ei näe itseä osana isompaa kokonaisuutta eikä pysty sopeuttamaan käytöstään erilaisiin tilanteisiin. Häiriöitä ilmenee usein jo lapsena tai nuorena, mutta koska ne saattavat itsestään myös hävitä, ei persoonallisuushäiriötä diagnosoida alle 16-vuotiaille. Sen sijaan puhutaan esim. sopeutumishäiriöstä. (Toivio – Nordling 2013:160-161). Yksi häiriintyneen persoonallisuuden ilmenemismuoto on epäsosiaalinen persoonallisuus.

KUKA HÄN ON? Epäsosiaaliselle persoonallisuudelle on tyypillistä kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta johtuva välinpitämättömyys muita ihmisiä ja ympäristön normeja kohtaan. Henkilö on spontaani, epärehellinen ja usein aggressiivinen. Hän syyllistyy usein rikoksiin eikä tunne vastuuta teoistaan. (Mielenterveystalo.) Hänen on helppo valehdella tuntematta häpeää ja syyllisyyttä ja hän helposti hylkää ihmiset, joista ei hyödy. Hän voi toimia yksin, mutta jos tarvitsee muita, ei ihmissuhteiden luominen ole hänelle ongelmallista.

Epäsosiaalisen persoonallisuuden omaava ihminen saattaa tuntua viehätysvoimaiselta ja verbaalisten kykyjensä avulla kuulostaa hyvinkin älykkäältä ja syvälliseltä.  Tämä kuitenkin on vain kulissia, taustalla piilee valehtelua ja huijausta, tarkoituksena on manipuloida muita toimimaan oman hyödyn saavuttamiseksi. Jos tarkasti analysoi epäsosiaalisen henkilön puheita, voi huomata puheiden olevan irrallisia todellisuudesta sekä puhujan ymmärtämättömyyden oman puheensa sisältöä kohtaan. (Toivio – Nordling 2013: 166-167.)

Epäsosiaalisen persoonallisuuden yhteydessä saatetaan epävirallisesti puhua valkokauluspsykopatiasta. Tällöin henkilö häikäilemättä manipuloi muita tekemään ns. likaiset työt, joista valkokauluspsykopaatti itse hyötyy syyllistymättä itse väkivaltaan tai rikokseen. Näin muut saavat syyt niskoilleen ja kantavat näin ollen myös seuraamusten aiheuttamat haitat. (Toivio – Nordling 2013: 167.)

MIKSI? Epäsosiaalinen käytös alkaa ennen 15 vuoden ikää, jonka jälkeen se johtaa helposti juridisiin seuraamuksiin ja rangaistustoimenpiteisiin (Mielenterveystalo). Käytöshäiriöt ja ylivilkkaus lapsena saattavat olla merkki epäsosiaalisesta häiriöstä. Mikäli lapsen vanhemmalla on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, se altistaa lasta mallioppimisen kautta samansuuntaiseen käytökseen ja ongelmanratkaisuun. Tällaisen vanhemman kanssa lapsi todennäköisesti jää myös vaille turvallista aikuissuhdetta, mikä vielä lisää altistumisen riskiä. (Repo-Tiihonen – Hallikainen 2016.)

Epäsosiaalisilla henkilöillä on myös todettu autonomisen hermoston ja hormonituotannon toiminnan eroavaisuuksia. Esimerkiksi stressihormoni kortisolin pitoisuus jo lapsena ja sen eritys stressitilanteissa on vähäisempää epäsosiaalisilla henkilöillä kuin verrokeilla. Tästä seuraa esim. pelkoreaktion heikko vaikutus stressitilanteessa. Myös ns. tunneaivojen (mantelitumake, hippokampus ja niiden yhteydet etuotsalohkoon) poikkeavuus on epäsosiaalisilla voitu todeta aivojen kuvantamistutkimuksissa. (Repo-Tiihonen – Hallikainen 2016.)

HOITO Epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö ilmenee eri tavoin eri ihmisillä ja se esiintyy usein muiden sairauksien ja häiriöiden kanssa samanaikaisesti. Ei olekaan olemassa selkeätä hoito-ohjetta vaan se tulee suunnitella jokaisen potilaan oireisiin ja kokonaisuuteen sopivaksi. Oman haasteensa hoidon suunnittelulle tuo kokemus- ja tutkimustiedon vähäisyys. Pitkäaikaistutkimuksia on vaikea toteuttaa kohderyhmän ollessa yhteistyökyvytön. Liitännäissairauksien, esim. päihdeongelma, onnistunut hoito voi olla sysäys persoonallisuuden häiriön hoidolle. Aikuisen ja nuoren ohjaaminen ja tukeminen sosiaaliseen ja vastuulliseen toimintaan reaaliaikaisen palkitsemisen avulla on keino päästä pysyviin parannuksiin. Koska epäsosiaaliselle persoonallisuudelle on tyypillistä välinpitämättömyys esim. lakia ja sääntöjä kohtaan eikä hän tunne syyllisyyttä, vaan kaunistelee omia tekojaan, ei rangaistuksilla valitettavasti ole sairauden suhteen positiivista vaikutusta. (Repo-Tiihonen – Hallikainen 2016.)

Optimaalisinta olisi päästä puuttumaan ongelmaan jo lapsuudessa, jolloin lapsen ympäristötekijöihin voidaan vielä vaikuttaa. Riskiryhmien lapsilla ja nuorilla saattaa ympäristönvaihdos katkaista epäsosiaalisen kehityksen edellyttäen, että ympäristöllä on tarjota sopivat puitteet turvallisine ihmissuhteineen. Hoito on huomattavasti hankalampaa aikuisiässä, kun toimintamallit ovat päässeet juurtumaan syvälle ja mahdollinen päihteiden käyttö ohjaa elämää. (Repo-Tiihonen – Hallikainen 2016.)

Erilaisia psyykelääkehoitoja toteutetaan, mutta niistä on niukasti tutkimustietoa. Lääkkeiden käytön ongelma korostuu itsetuhoisten, päihdeongelmaisten ja impulsiivisten potilaiden kanssa heidän pyrkiessä nauttimaan yliannostuksia. Rauhoittavien lääkkeiden käyttö puolestaan on haasteellista riippuvuuksiin alttiiden potilaiden kanssa. Oireisiin tehoava täsmälääkitys on kenties tulevaisuuden ratkaisu lääkkeiden käytön haasteisiin persoonallisuushäiriöitä hoidettaessa. (Repo-Tiihonen – Hallikainen 2016.)

LÄHTEET:

Mielenterveystalo. Mielenterveystalo.fi. Verkkodokumentti. <https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F602.aspx>. Luettu 20.10.2017

Repo-Tiihonen, Eila – Hallikainen, Tero 2016. Epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. 132(2). 130-136

Toivio, Timo – Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia.3., uudistettu painos. Helsinki: Edita 

PSYK KRIISIPSYKOLOGIA: Lapsen kriisi

LAPSEN KRIISI

Kun lasta kohtaa kriisi on erityisen tärkeää, että hänellä on lähellä turvallisia, tuttuja ihmisiä, jotka voivat auttaa häntä kohtaamaan ikävän tapahtuman. Lapsi ei välttämättä osaa ilmaista ahdistusta ja surua eikä olekaan helppo tietää, miten lapsi tilanteen kokee. (Miten tuen lasta kriisissä?) Monesti lapsen käsittely- ja toipumiskykyä traumaattisten tilanteiden yhteydessä aliarvioidaan. Luullaan helposti, ettei lapsi huomaa, kuule tai tajua. Edelleen virheellisesti ajatellaan, että lapsen ”suojelemiseksi” on parempi olla kertomatta koko totuutta, koska lapsi ei kuitenkaan ymmärrä tai että ymmärtää vain pinnallisesti ja unohtaa sitten. Jos aikuisella on kyky käsitellä lapsen kokemuksia lapsen kanssa, on lapsella mahdollisuus toipua traumasta nopeammin ja paremmin kuin aikuisen.  (Saari 2012: 251-252.)

Aikuisen kriisinkäsittelyssä voidaan erottaa neljä vaihetta: shokki, reaktio, käsittelyvaihe ja uudelleen orientoitumisen vaihe. Lasten reaktiot ovat kehitysvaiheen ja elämänkokemuksen mukaisesti erilaiset kuin aikuisilla ja lapsen kriisiä onkin tarkoituksenmukaisempaa kuvata käsitteillä alku, keskivaihe ja loppu. (Poijula 2016: 18, 21.)

Kriisin kohdatessa on tärkeää yrittää säilyttää arjen rutiinit, kuten ruokailu- ja nukkumaanmenoajat. Se tuo lapselle turvallisuutta ja näin lapsi saa käsitystä elämän jatkuvuudesta tapahtuneesta huolimatta. Lapsi tarvitsee myös paljon yhdessäoloa ja fyysistä läheisyyttä (Miten tuen lasta kriisissä?). Avoin ilmapiiri, jossa myös aikuiset näyttävät tunteita ja jossa rehellisesti puhutaan asioista, auttavat lasta tuntemaan olonsa turvalliseksi ja luottavaiseksi. Lapsen luottamus vanhempia kohtaan järkkyy, jos hänelle ei kerrota totuutta tai viivytellään sen kanssa ja lapsi kuulee sen ulkopuolisilta. Lapsi myös helposti aistii kodin ilmapiirissä tapahtuneen muutoksen ja saattaa oman mielikuvituksensa avulla tehdä omia teorioita tapahtuneesta ja lapselle tyypillisen itsekeskeisen ajattelun vuoksi nähdä itsensä osallisena tai jopa syyllisenä tapahtumiin. Myös aikuisen tunnereaktioista on hyvä puhua, jotta lapsi ei tuntisi pelkoa esim. aikuisen itkiessä. Kun aikuinen hyväksyy itse omat tunteensa, on lapsenkin helpompi elää niiden kanssa. Aikuisen vaivautunut, salaileva käytös tunteenpurkauksien yhteydessä voi johtaa siihen, että lapsi alkaa suojella omia vanhempia esim. pidättelemällä omia tunteita, ettei aiheuttaisi lisää pahaa mieltä vanhemmalle. (Saari 2012: 260-262.)

Tyypillistä lapsen ajattelulle kriisitilanteessa on lyhytjänteisyys. Lapsi saattaa esim. surra kuollutta omaista hetken ja pian ollakin taas jo leikkimissä iloisin mielin kunnes taas suru valtaa mielen.  Lapsi myös ajattelee konkreettisesti asioista ja on kiinnostunut yksityiskohdista. (Saari 2012: 254.) Lapsi saattaa esittää yllättäviäkin kysymyksiä, joihin tulee vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti lapsen kehitysvaihe huomioonottaen. Esimerkiksi kuolemasta ei pitäisi puhua poisnukkumisena, sillä lapsi ei välttämättä ymmärrä aikuisten käyttämiä vertauskuvia vaan saattaa ajatella, että nukkumisen jälkeenhän herätään eli kuollut ihminen tulee takaisin. Voi myös käydä niin, että lapselle selitettäessä, että tämä nukkuminen onkin lopullista, hän alkaa pelätä nukkumista, omaa ja vanhempien. (Miten tuen lasta kriisissä?) Lapsen huolen vähättely saattaa johtaa lisääntyvään tuskaan ja ymmärtämättömyyteen. Aikuisen on tärkeää ymmärtää lapsen ajatuksen kehitys eri ikäkausina, jotta osaa antaa tukea lapsen ajattelulle sopivalla tavalla. On aikuisen vastuulla ottaa asiat puheeksi ja tarjota lapselle mahdollisuus purkaa ajatuksiaan ja käsitellä tunteita keskustelun kautta.

Lapsilla on monia keinoja selviytyä stressistä. He reagoivat eri tavoin riippuen ikä- ja kehitystasosta. Selviytymiskeinoja voivat olla esim. itkeminen, vetäytyminen, mielikuvitus, taantuminen, kieltäminen. Alle kouluikäisille on tyypillistä taantuminen, jolloin lapsi menettää jo oppimiaan taitoja kuten kuivana oleminen ja puheentuotto. Myös motoriset kyvyt saattavat heiketä, keskittymiskyky huonontua ja somaattisia oireita ilmetä. Kouluikäiset saattavat oirehtia yliaktiivisuudella, vihalla ja riitelyllä tai vetäytymällä. (Poijula 2016: 13- 15.)

Leikki on lapsen spontaania omaa terapiaa. Kriisitilanteen leikit saattavat aikuisesta tuntua sopimattomilta ja kauhistuttavilta, mutta ne ovat tärkeä keino lapselle käsitellä tapahtumia, eikä niitä pidä kieltää. Leikki parantaa ja edistää sopeutumista, kun mielikuvitukselle ja luovuudelle annetaan tilaa. Samalla aikuinen voi leikkiä tarkkaillessaan saada arvokasta tietoa lapsen ajatusmaailmasta.  Mikäli leikit sen sijaan muuttuvat pakonomaiseksi toistoksi, ne eivät edistä toipumista ja tällöin aikuisen olisi hyvä tuoda leikkiin uutta näkökulmaa esim. vaihtamalla rooleja tai muuttamalla leikin loppua. (Saari 2012: 265)

Piirtäminen on myös keino purkaa ajatuksia, joita ei välttämättä osaa pukea sanoiksi. On tärkeää puhua lapsen kanssa piirustuksista ja antaa lapselle mahdollisuus kertoa piirustuksen yksityiskohtien merkityksestä. Vanhempia lapsia saattaa runojen kirjoittaminen helpottaa (Saari 2012: 266-267.)

Sadutuksen avulla luodaan läheisyyden ja turvallisuuden tunnetta samalla kun kuunnellaan lasta. Sadutuksen avulla lapsen kanssa tehdään yhdessä satua, se kirjataan ylös ja luetaan lapselle, jolloin lapsi voi sitä täydentää tai korjata haluamallaan tavalla.  Sadutus helpottaa puhumista ja antaa mahdollisuuden mielikuvituksen avulla purkaa todellisia tunteita. (Lastensuojelun käsikirja.)

Lapsella on monia keinoja käsitellä traumoja ja selviytyä niistä, mutta tarvitsee ehdottomasti aikuisen tukea ja apua. Yleensä kriisi koskettaa koko perhettä ja vanhemmat saattavat olla kovilla oman kriisin työstämisessä. On kuitenkin tärkeää paneutua lapsen traumaattiseen kokemukseen ja sen läpikäymiseen huolellisesti, jotta siitä ei jäisi elinikäistä tuskaa, joka pahimmassa tapauksessa hautautuu vuosiksi puhjetakseen myöhemmin psyykkisenä oireiluna tai sairastumisena. Lapsen tukena voi myös vanhemman lisäksi olla joku muu tuttu aikuinen. Parasta on, jos lapsen ympärillä on hyvin ja samansuuntaisesti toimiva sosiaalinen verkosto. Jokaisella verkoston aikuisella on ainutlaatuinen ja tärkeä rooli lapsen vierellä. (Poijula 2016: 8; Saari 2012: 272)

LÄHTEET:

Lastensuojelun käsikirja. Sadutus. THL <https://www.thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyomenetelmat-ja-valineet/tyomenetelmat/sadutus>. Luettu 21.10.2017

 Miten tuen lasta kriisissä? Suomen Mielenterveysseura. <https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3%A4ntilanteet/kriisit/miten-tuen-lasta-kriisiss%C3%A4>. Luettu 21.10.2017

Poijula, Soili 2016. Lapsi ja kriisi. Selviytymisen tukeminen. Helsinki: Kirjapaja

Saari, Salli 2012. Kuin Salama kirkkaalta taivaalta. Helsinki: Otava

MT HOITOSUHDE: Ajatuksia hyvästä hoitosuhteesta

MT HOITOSUHDE

Ajatuksia hyvästä hoitosuhteesta

Peruslähtökohtana tulisi olla se, että kohdatessa päihde- tai mielenterveyspotilaan, hoitaja kohtaa ihmisen - ei sairautta. Jokainen sairastunut on ihminen, joka on ihan samanlainen kuin kuka tahansa meistä. Ihmisellä on ongelmia, joista ei pysty omin avuin selviytymään ja siksi tarvitsee ammattiapua.

Mielenterveys- ja päihdeongelmille ei ole vain yhtä selittävää syytä, vaan sairauksien taustat ovat moninaisia. Tästä syystä on hyvä tiedostaa se tosiasia, että kuka tahansa meistä - hoitajistakin - voi sairastua vakavasti, ainakin jossain elämän vaiheessa.

On tieteellistä näyttöä siitä, että jonkinasteiset mielenterveyden häiriöt ovatkin itseasiassa yleisempiä aikuisväestön keskuudessa kuin usein ajatellaan. Mm. Uudessa Seelannissa edelleen käynnissä oleva Dunedinin pitkittäistutkimus on osoittanut, että 38 ikävuoteen mennessä 83% väestöstä on kärsinyt jossain elämän vaiheessa diagnosoitavissa olevasta mielenterveyden häiriöstä. Tutkimuksessa on päästy tulokseen, jossa vain 17% ihmisistä on selviytynyt 38-vuotiaaksi ilman minkäänlaisia mielenterveyden häiriöitä. Tätä tutkimusta tukemassa on myös muita pitkittäistutkimuksia eri paikoissa maailmaa. (Shaefer ym.2017.)

Voidaankin olettaa, että iän lisääntyessä myös prosenttiluku kasvaa.

En tässä kirjoituksessa keskity nyt siihen, millä tavoin ihminen on sairastunut, vaan siihen miten ihan joka ikinen potilas tulisi kohdata.

Kun potilas tulee hoitajan vastaanotolle hoitajan tulisi ottaa potilas tasa-arvoisesti kunnioittaen vastaan. Ei ole mitään syytä lähteä kohtaamaan potilasta ylhäältä käsin. Kun potilas tulee kohdelluksi ihmisenä sairauden sijaan, hän todennäköisesti on avoimempi luottamukselliseen yhteistyöhön.

Hoitajan on tärkeä selvittää potilaan omia ajatuksia tilanteestaan ja kuulla mitä potilas viestittää. Käytän sanaa kuulla eikä kuunnella, koska se on tärkeää hoidon onnistumisen kannalta. On erittäin merkityksellistä, että potilas kokee tulleensa kuulluksi, jolloin jo itsessään se on omiaan nostamaan potilaan omanarvontunnetta ja halukkuutta jatkaa hoitosuhteessa.

Potilaslähtöisyys on tärkeä, mutta myös haastava tapa työskennellä. Hoitajan tulee antaa potilaalle tilaa ja valtaa osallistua oman hoitonsa suunnitteluun. Kun potilas tulee kuulluksi ja pääsee itse suunnittelemaan hoitoaan, hän myös todennäköisesti sitoutuu siihen varmemmin. Hoitajan on myös oltava herkkänä tunnistamaan ne kohdat, joissa laittaa rajat. Sairastunut on useasti hyvin paljon tunteidensa vietävänä, joka rajoittaa potilaan toimintakykyä. Onkin äärimmäisen tärkeää haastaa potilasta lähtemään pois omalta mukavuusalueeltaan, mutta missä määrin ja mitä se kenenkin kohdalla on, on yksilöllistä. Jos hoitaja ei ole tarkkana, voi potilas lähteä viemään hoitoaan epätoivottuun suuntaan, suuntaan missä toipumista ei tapahdu. ”En jaksa ja en kykene” ovat varmasti useasti kuultuja lauseita päihde- ja mielenterveyshoitajan työssä. On totta, että se on useimmiten potilaan kokemus tilanteestaan. Tässä kohtaa potilas tarvitseekin tukea, mielestäni oikean ihmisen tukea. On eri asia suunnitella mitä potilaan tulisi tehdä, kuin tarjota tukea sen tekemiseen.

Hoitajan tärkeimpiä tehtävä on mielestäni herättää toivoa potilaassa, jonka myötä syntyy motivaatio omaan toipumiseensa. Tarjota keinoja, jotka ovat juuri hänen tilanteeseen sopivia. Ei vaatia liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Yksin selviäminen on mahdotonta vakavasti sairastuneille. Sairastuneet elävät tunteidensa ja oireidensa kanssa 24 tuntia vuorokaudessa.  Näen, että olisi äärimmäisen tärkeää saada resursseja siihen, että ihmisille löytyisi kontakteja ja tukea arkeen juuri niihin tilanteisiin kun he tukea tarvitsevat.

Hoitajan on hyvä hakea samaistumispintaa omista elämänkokemuksistaan ja kuulluista elämäntarinoista, jotka auttavat ymmärtämään potilasta paremmin. On myös tärkeää tunnistaa omat tunteensa ja pyrkiä olemaan rauhallisesti läsnä vaikeissakin tunnekuohuissa. Hiljaisuuden sietäminen voi olla haastavaa, mutta tarpeellista. Aina ei myöskään tarvitse olla ratkaisua kaikkeen ja senkin voi sanoa ääneen. Ei kannata hoitajana pukea päälleen viittaa, joka poistaa inhimillisyyden. Potilas aistii, jos hoitaja yrittää olla enemmän kuin on. Tunteita ja ajatuksia, niin potilaan kuin omiakin, saa sanoittaa, jolloin keskustelu on hedelmällistä ja toista kunnioittavaa. Kysymyksiä on hyvä esittää rohkeasti. Uskon, että aikuinen ihminen osaa sanoa, mikäli ei halua jostain puhua. On taas yksilöllistä kannattaako silloin haastaa henkilöä puhumaan vai jättää asia myöhemmälle. Ihmisten kanssa puhuminen vaikeista ja henkilökohtaisista asioista on usein haastavaa ja vaatii rohkeutta laittaa itsensä peliin ollakseen aito ihminen ihmiselle.

Tähän asti tuotetut ajatukset ovat omiani ja kirjoitettu ilman lähdemateriaalia. Tunnilla käyty keskustelu aiheesta vahvisti omaa tietämystäni potilaslähtöisestä hoitosuhteesta ja toi tarkennettuja konkreettisia keinoja työskennellä mielenterveys- ja päihdetyössä. Hakiessamme sairaanhoitaja-opintoihin keväällä 2016, pääsykoemateriaalin aiheena oli asiakaslähtöisyys. Olen törmännyt tähän työskentelytapaan muissakin yhteyksissä viimeisten vuosien aikana, mikä on mielestäni hieno asia. Asiakas- ja potilaslähtöisyys näyttäisikin olevan nykyaikaa.

Lukiessani Mielenterveyshoitotyön kirjaa ajatukseni potilaslähtöisestä hoitotyöstä vahvistuu ja tuntuukin siltä, että se on hyvä ja oikea tapa työskennellä potilaan kanssa (Hämäläinen - Kanerva - Kuhanen - Schubert - Seuri 2017 : 139-170).

LÄHTEET:

Hämäläinen, Kaisu - Kanerva, Anne - Kuhanen, Carita - Schubert, Carla - Seuri, Tarja 2017. Mielenterveyden hoitotyö. Potilaan ja hoitajan hoidollinen yhteistyösuhde. Sanoma Pro Oy. Helsinki

Shaefer, Jonathan D. – Caspi, Avshalom  - Belsky, Daniel W. – Harrington , Honalee – Houts , Renate – Horwood L. John  - Hussong, Andrea  - Ramrakha,  Sandhya – Poulton, Richie  - Moffit, Terrie E. Enduring mental health : Prevalence and prediction. Journal of abnormal psychology 2017. Vol. 126. No. 2. 212-224.)

MT PSYKOOSISAIRAUDET: Päihdepsykoosi

MT  PSYKOOSISAIRAUDET

Päihdepsykoosi

Harhaluulot ja aistiharhat ovat psykoottisia oireita. Psykoottisuuteen liitetään myös outoa käyttäytymistä sekä ajatuksen ja puheen hajanaisuutta. (Lönnqvist – Suvisaari 2011. 134. )

Psykoosissa henkilön kosketus todellisuuteen on hämärtynyt ja hänen on vaikea erottaa sitä mikä on totta ja mikä ei. Sairastunut saattaa kuulla ääniä eikä välttämättä tunnista äänien alkuperää. Usein äänet ovat negatiivisia sävyltään; syyttäviää, vaativia, rankaisevia, uhkaavia tai mitätöiviä. 

Psykoosissa elämä tuntuu usein pelottavalta, kaoottiselta ja ennalta-arvaamattomalta. Sairastuneen puhe ja ajattelu tuntuu usein harhaiselta muista, mutta sairastuneen omasta perspektiivistä se on täysin loogista. Tästä syystä hoidon aloittaminen tuottaa ongelmia, koska sairastuneella on harvoin sairaudentuntoa. Auttajat saattavatkin tuntua psykoosissa olevan näkökulmasta vihollisilta koska he eivät ymmärrä sairastuneen ajatuksia. (Toivio – Nordling. 2013. 195.)

Skitsofrenia on sairaus, joka on psykoosiksi luokiteltu mielenterveyden häiriö. Skitsofreniaan kuuluu tavallisesti useita psykoosijaksoja ja kun se todetaan hoito edellyttää pysyvää psykoosilääkehoitoa. 

On olemassa varsinaisia psykooseja, jolloin oireilla on riittävä ajallinen kesto ja ne täyttävät tautiluokituksen tarkat kriteerit kuten skitsofrenia, tällöin puhutaan oireyhtymistä. (Isohanni - Suvisaari - Koponen - Kieseppä - Lönnqvist. 2011. 70-71.)

Psykoosilla voi olla myös muita aiheuttajia kuin mielensairaudet. Päihteen tai lääkkeen vaikutuksesta voi puhjeta psykoosi. Se voi myös syntyä jonkin ruumiillisen sairauden seurauksena. Tässä blogissa keskitymme päihdepsykoosiin.

Kun henkilölle on syntynyt päihteiden käytön seurauksena pahoja aistiharhoja tai harhaluuloja, puhutaan päihdepsykoosista. Suomessa yleisimpiä päihdepsykoosin aiheuttajia ovat alkoholi, kannabis sekä amfetamiini.

On tavallista, että esimerkiksi skitsofreniaa sairastavalla henkilöllä on samanaikaisesti päihteiden käyttöä, jolloin diagnoosin tekeminen on haastavaa. Mikäli oireet kestävät yli kuukauden päihteiden käytön lopettamisen jälkeen voidaan olettaa, että kyseessä on sairauden aiheuttama psykoosi. Kun on syytä olettaa, että henkilöllä on päihdepsykoosi, on oireiden kehittymistä edeltänyt runsas päihteidenkäyttö ja oireet häviävät kuukauden sisällä käytön lopettamisen jälkeen.

Nuorten alle 30-vuotiaiden keskuudessa huumeet ovat yleisin päihdepsykoosin aiheuttaja. Vanhemmilla alkoholi nousee suurimmaksi aiheuttajaksi.

Noin neljäsosa amfetamiinin käyttäjistä saa lieviä psykoosioireita.  Oireet varsinaisessa amfetamiinipsykoosissa muistuttavat paranoidista skitsofreniaa. Voimakkaat harhaluulot, vainoharhat,  kokemukset ajatusten kontrolloimisesta ja vaikutuselämyksistä sekä lisäksi kuulo- ja näköharhat kuuluvat psykoosin oireistoon.  Siihen liittyy myös voimakasta kiihtymystä ja tila vaatii usein sairaalahoitoa.

Riski sairastua psykoosiin on amfetamiinin käyttäjällä viisinkertainen, jos hänellä on geneettinen psykoosialttius. Amfetamiinipsykoosi kehittyy pitkäkestoiseksi skitsofreniaryhmän psykoosiksi osalle käyttäjistä.

Hoitona amfetamiinipsykoosissa käytetään lääkehoitoa. Mainittakoon vielä, että siitä kuinka kauan lääkitystä tulisi käyttää psykoosijakson jälkeen, ei ole tutkimukseen perustuvaa näyttöä. Kirjassa puhutaan käytännöstä, jossa lääkitystä olisi syytä jatkaa muutamia kuukausia ja lopettaa se sen jälkeen vähitellen. (Lönnqvist – Suvisaari 2011. 134, 148-150.)

Seuraavassa kerromme henkilöstä, joka on sairastanut amfetamiinipsykoosin nuoruudessaan. Olemme koonneet tarinan haastattelun pohjalta. Haastattelu on tehty nimettömänä ja kutsumme henkilöä tarinassa Kirsiksi. Nykyään Kirsi on avioliitossa, hänellä on kaksi pientä lasta ja hän on täysin toipunut psykoosista. Kirsi on elänyt täysin päihteettömänä jo 13 vuotta ja on tällä hetkellä 33-vuotias.

Psykoosin alkaessa Kirsi oli 19 vuotias. Hän oli aloittanut päihteidenkäytön jo nuorena ja joutunut alaikäisenä päihdehoitolaitokseen. Kun hän 18-vuotiaana vapautui laitoksesta alkoi saman tien päivittäinen amfetamiinin käyttö suonensisäisesti. Välillä tuli käytettyä myös kannabista sekä extacya, mutta amfetamiini oli pääpäihde.

Noin vuoden käytön jälkeen Kirsi hakeutui päihdekatkolle,  jonka kuitenkin keskeytti muutaman päivän jälkeen. Katkolta lähdettyään hän kertoo vetäneensä ”pirivedot” ja isot ”pilvipaukut” ja arvelee psykoosin alkaneen tuolloin. Tapahtumien alkaessa Kirsi ei ymmärtänyt olleensa psykoosissa, mutta jälkikäteen ajateltuna kertoo olleensa ”ihan pihalla”. -Normaalisti kun oli vetänyt paljon, sitä tajusi, että on ihan pihalla, mut nyt en tajunnut sitä ollenkaan.

”Mulla oli laser-katse, jota piti näyttää tietyille autoille, jotka oli mun puolella. Luulin olevani testissä, missä mun pitää todistaa, että olen soveltuva hyvisten joukkoon. Sain viestejä tv:stä, radiosta ja lehtien otsikoista ja niiden mukaan piti toimia. Viestit kertoivat mitä tehdä ja minne mennä. Kerrankin mun piti seistä ihan liikkumatta tien reunalla monta tuntia. Lopulta käperryin maahan ja joku oli soittanut mulle ambulanssin. Ambulanssi tuli ja kerroin hoitajille, että olen noita ja mulla on parantajan kykyjä. Musta otettiin ilmeisesti huumetestit, mutta ihme kyllä ne päästi mut vapaaksi autosta. On vaikea sanoa mikä tuohon aikaan oli totta ja mikä ei, mutta ambulanssista oon kyllä sataprosenttisen varma.”

” Mulla oli myös kyky kommunikoida eläinten kanssa. Kerran seurasin yhtä koiranulkoiluttajaa rapun ovelle asti, koska se koira pyysi mut mukaan. Koiran omistaja kysyi multa, et miksi olin seurannut heitä. Vastasin, että kun toi koira pyysi. Olin tosi hämmentynyt kun se ulkoiluttaja ei tajunnut mua.”

Kirsi epäilee, että ajanjakso on kestänyt päivistä muutamaan viikkoon, mutta ei pysty sanomaan varmaksi.

”Lopulta luulin, et armeija yrittää tappaa mua ja huusin ulkona ”Mä antaudun”!”

Kirsillä oli poliisihaku päällä, koska hänet oli tuomittu vankeusrangaistukseen rikoksesta. Poliisit saivat hänet kiinni ja toimittivat ensin poliisiasemalle ja siitä Vantaan vankilaan.

”Olin poliisiautossa ja yritin selittää niille kuka mun perässä on. Muistan kun ne totes, että ”tää on taas näitä”. Äänet mun päässä sanoivat, että salettiin toi (mä) puhuu ja yritin olla niin, ettei poliisit tajuu. Ne äänet tuli ns. control roomista mistä ne tyypit puhui mulle ja puheäänet oli tosi selkeitä. Sieltä sain kaikki ohjeet.”

Kirsi oli vankilassa noin 2kk päihteettömänä.  Sinä aikana psykoosi lieveni. Kun Kirsi vapautui vankilasta psykoosi alkoi taas.

”Pääsin pois ja joka kerta kun vedin piriä se alkoi uudestaan. Armeija yritti tappaa mut. Luulin, et naapurissa on joku, joka yrittää ampua mut kiikaritähtäimellä. Purin mun asunnosta kaikki metallit ja peilit, koska metalli johtaa metallia, ettei kukaan pystyis seuraamaan mua. Purin myös yhen kaverin luona kaiken osiin. Sekin oli varmaan psykoosissa.  

Hengailin tuohon aikaan järjestäytyneiden rikollisten seurassa ja siinä maailmassa oli paljon aseita, velanperintää ja semmoista. Vaikea sanoa, mikä kaikki oli totta ja mikä kuvitelmaa.”

Lopulta Kirsi oli siinä pisteessä, ettei enää kyennyt käyttämään amfetamiinia, koska psykoosi vahvistui niin ahdistavaksi joka kerta. Hän yritti käyttää muita päihteitä, koska ei pystynyt olemaan selvin päin. Muiden päihteiden kanssa oireet olivat siedettävät.

Kirsi oli ollut n. vuoden psykoosissa kun hän törmäsi vanhaan kaveriin, joka oli raitistunut NA-kokousten avulla. Kaveri vei Kirsin kokoukseen ja Kirsi raitistui. Hän mainitsee, että raittius tai puhtaus hänelle tarkoittaa pidättäytymistä kaikista tajuntaan tai mielialaan vaikuttavista aineista, myös alkoholista.

”Lopetin käyttämisen, mutta psykoosi ei loppunut siihen. Muutin huumeidenkäyttäjille tarkoitettuun yhteisöasumispalveluun, missä ihmiset opetteli elämään raittiina. Olin sielläkin vainoharhainen. Luulin, että työntekijät kuuntelee mun puhelinta ja liikkeentunnistin seuraa mun liikkeitä. Siellä oli käytössä sellainen korttiavain ja luulin, et mua seurataan sen avulla. Vihreää varauloskäynti-kylttiä luulin kameraksi enkä halunnut näyttäytyä sille. Tässä vaiheessa olin ollut selvinpäin jo noin kuukauden. Yhden kerran kaveri sanoi mulle, että oot ihan pihalla kun puhuin sille kamerasta, mutta mä en ymmärtänyt sitä, koska se oli mulle todellisuutta. ”

Kirsi aloitti työt tv-chattijuontajana ja siellä vainoharhat paheni entisestään, koska luonnollisesti studiossa oli kameroita joka puolella. Hän hakeutui lääkäriin ja kertoi oireistaan. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa. Hän kävi myös yhden kerran terapeutilla,  mutta kokemus oli epämiellyttävä.

”Olin ollut 5kk selvinpäin kun mun oli pakko ottaa loparit chattijuontajan töistä. Olin niin vainoharhainen. Koko tänä aikana kukaan ei missään kohtaa tajunnut, missä tilassa elin. Olin ollut jo 1,5 vuotta psykoosissa ja 20-vuotias nuori tyttö. Eikä kukaan tehnyt mitään. ”

Viiden kuukauden raittiuden kohdalla Kirsi pääsi neljäksi viikoksi Minnesota-malliseen päihdehoitoon ja tämän jälkeen oireet pikkuhiljaa katosivat. Edes siellä ei tajuttu psykoosia.

”Hoidon jälkeen elin yksinkertaista elämää.  Asuin edelleem asumisyhteisössä, harrastin aktiivisesti kuntosalia ja kävin päivittäin NA-kokouksissa, mitä ilman en olis raitistunut ja pysynyt raittiina tähän päivään asti. Kesällä tuli 13 vuotta siitä kun oon ottanut viimeisen annoksen. ”

Kirsi arvelee psykoosin loppuneen n. puolen vuoden raittiuden jälkeen.

” Ensimmäisen parin kuukauden aikana suurimmat oireet katosivat, elämää estävät harhat pysyivät pidempään. Vasta oltuani raittiina lähemmäs vuoden, aloin tajuamaan, että oon ollut psykoosissa.  Muiden saman kokeneiden tarinat auttoivat ymmärtämään.  Jos vetäisin nyt 13 vuoden jälkeen yhdetkin, se alkais uudestaan. Mä tiedän sen.”

LÄHTEET:

Lönnqvist, Jouko - Suvisaari, Jaana 2011. Muut Psykoosit. Teoksessa Lönnqvist, Jouko - Henriksson, Markus - Marttunen, Mauri - Partonen, Timo (toim.): Psykiatria. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. 134, 148-150.

Toivio, Timo - Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia. Helsinki: Edita. 195.

Anonyymi haastateltava. 2017. Haastateltu puhelimitse 16.10.2017.

MT VAPAAVALINTAINEN: Lihavuus - sairaus, riippuvuus vai itsekurin puute?

MT Vapaavalintainen

Lihavuus  -  sairaus, riippuvuus vai itsekurin puute?

Suomalaisesta aikuisväestöstä yli puolet ovat vähintään ylipainoisia (painoindeksi väh. 25) ja joka viides voidaan luokitella lihavaksi (painoindeksi yli 30) (Männistö ym. 2015).

Syömishäiriöt luokitellaan mielenterveyden häiriöiksi. Tunnetuimmat tavallisen kansalaisen näkökulmasta lienevät anoreksia nervosa eli laihuushäiriö sekä bulimia eli ahmimishäiriö. Anoreksiaa ja bulimiaa varten on kehitetty hoitomuotoja ja sairautta sairastavan on mahdollista saada osastohoitoa. Mielenterveyden psykologiaa-kirjassa todetaan, että syömishäiriöiden hoidossa terapeuttiset menetelmät ovat välttämättömiä ja usein tarvitaan hyvin pitkää terapiaa. (Toivio – Nordling. 2013: 176-177.)

On olemassa myös epätyypillisiä syömishäiriöitä, jotka ovatkin yleisempiä syömishäiriöiden muotoja. BED eli binge eating disorder on tavallisin näistä. Sairauden oireina ovat ahmimiskohtaukset, jotka toistuvat usein, mutta oireisiin ei kuulu oksentamista tai muuta ruuan kehosta poistamismenetelmiä. Tätä sairautta sairastava siis todennäköisemmin on jo lihava tai matkalla siihen. Sairautta sairastava kärsii muita lihavia yleisemmin psyykkisistä oireista ja mielenterveyden häiriöistä. (Suokas - Rissanen 2011. 362.)

Lihavia ihmisiä kohtaan on paljon negatiivisia asenteita. Ajatellaan esimerkiksi, että lihavat ovat välinpitämättömiä, laiskoja, heiltä puuttuu itsekuri ja tietämys. Nämä kaikki elementit ovat nähtävissä vaikkapa ihan jokaisessa sosiaalisessa mediassa jaetussa lihavuutta käsittelevässä artikkelissa, missä ihmiset saavat vapaasti kommentoida. Kommenteissa jaetaan laihdutusneuvoja ja ”ota itseäsi niskasta kiinni”- kommentteja.  Ihmiset suhtautuvat lihaviin ikään kuin heillä olisi oikeus opettaa ”tyhmää lihavaa, joka ei tiedä miten elää oikein”.

Lihavat ihmiset eivät ole tyhmiä sen enempää kuin muutkaan ihmiset. Asenne-ilmapiiri näkyy jos vertaa vaikka kommentteja, jotka liittyvät anoreksiaan. Harvemmin näkee kommenttia, missä sairastuneelle sanotaan: ” Hei tyhmä, sun pitää vaan syödä kunnolla. Ei se nyt niin vaikeeta oo. Pistät vaan sitä ruokaa suuhun ja nielaset. ”

Jo ylläolevassa BED-syömishäiriön kuvauksessa sanotaan, että sairautta sairastavat kärsivät muita lihavia yleisemmin psyykkisistä oireista ja mielenterveyden häiriöistä. Mitä muita lihavia? Onko olemassa terveitä lihavia ja sairaita lihavia?

Käypä hoito-suosituksessa lihavuuden keskeisin hoitomuoto on elintapaohjaus, joka sisältää ajatuksiin, asenteisiin, ruokavalioon ja liikuntaan painottuvaa ohjausta. Hoitoa tukevia menetelmiä ovat niukkaenerginen ruokavalio, lääkitys ja leikkaushoito. (Lihavuus: Käypä hoito-suositus, 2013)  Missään kohtaa ei puhuta terapiasta ja tunne-elämän tukemisesta.  Lihavuus nähdään lähtökohtaisesti vain fyysisenä sairautena ja itsekurin puutoksena.

Väitämme, että suurin osa lihavista ihmisistä kyllä tietää teoriassa mitä ovat terveelliset elämäntavat. Jostain syystä he eivät vaan kykene tuomaan teoriaa käytäntöön. Tässä kohtaa kyseenalaistamme ajatuksen, että kyseessä olisi itsekurin puute ja välinpitämättömyys. Ihmisen toimintaa ohjaa tunne-elämä, joka etenkin riippuvuuksissa määrittelee toimintaa hyvin paljon.

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla sanotaan, että ”haitallinen riippuvuus voi kehittyä mihin tahansa aineeseen tai toimintaan, josta voi saada mielihyvän tunteita. Riippuvuus voi kehittyä esimerkiksi syömiseen, peleihin tai päihteisiin.”(Riippuvuusongelmat.)

Tästä näkökulmasta asiaa lähestyy myös Suomen OA – Anonyymit Ylensyöjät (Overeaters Anonymous), joka on 12 askeleen vertaistukiryhmät ongelmasyöjille. OA on yhteisö, jossa ihmiset toipuvat pakonomaisesta ylensyömisestä jakamalla kokemuksensa, voimansa ja toivonsa. OA:n toipumisohjelma pohjautuu AA:n eli Nimettömien alkoholistien 12 askeleeseen, joka on toipumisohjelma alkoholiriippuvaisille.

"OA:ssa meillä ei ole mitään dieetti- tai liikuntaohjelmia, ei vaakaa eikä ihmepillereitä. Se, mitä tarjoamme, on paljon suurempaa kuin mikään näistä – yhteisö, jossa me löydämme ja jaamme rakkauden parantavan voiman. ” (Anonyymien ylensyöjien 12 askelta ja 12 perinnettä. 2005: 5,9.)

Myllyhoitoyhdistys on suomalainen asiantuntijajärjestö, joka on perinteisesti keskittynyt alkoholi- ja päihderiippuvuuksien hoitoon. Yhdistyksessä käynnistettiin Ruoka ja riippuvuus- projekti vuonna 2014, joka jatkuu edelleen. (Myllyhoitoyhdistys.)

Hankkeen nettisivuilla puhutaan kemiallisesta ja toiminnallisesta riippuvuudesta. Kemiallinen riippuvuus on riippuvuutta johonkin aineeseen kuten alkoholi tai tupakka ja toiminnallinen riippuvuus riippuvuutta, joka kohdistuu johonkin toimintaan kuten syöminen tai pelaaminen.    

Sivuilla todetaan, että kaikki ihmiset ovat riippuvaisia ruuasta, ja tämä on taannut ihmisen ravinnonsaannin ja säilymisen lajina. Normaali ruuan tarve on siis positiivista riippuvuutta.

Riippuvuus voi edetä myös negatiiviseksi riippuvuudeksi silloin kun syömiseen liittyy pakonomaisuutta, hallitsemattomuutta, liiallisuutta ja elämän kaventumista. Negatiiviset riippuvuudet ovat ihmistä tuhoavia. Tähän lukeutuu esimerkiksi se, että ihminen syö pakonomaisesti huonoja ruoka-aineita, vaikka tietää niiden haitallisista seurauksista.  Samoin kun alkoholisti juo, vaikka tietää juomisen olevan epäterveellistä ja heikentävän elämänlaatua.

Ruoka ja riippuvuus-projektissa todetaan, että ahmintahäiriötä ja ruokariippuvuutta on vaikea erottaa toisistaan. Muutamia eroavaisuuksia on olemassa, joita voidaan käyttää tunnistamiseen. Ahmintahäiriössä on toistuvia ahmintakohtauksia, kun taas ruokariippuvuus on jatkuvaa napostelua, mitä sairastavan on vaikea saada katkaistua yrityksistä huolimatta.

Oleellinen asia riippuvuuksissa on se, että riippuvainen käyttää ruokaa täyttämään henkistä tyhjiötään, turruttamaan negatiivisia tai pelottavia tunteitaan, selviämään sietämättömistä tilanteista, hoivatakseen lapsena kokemaansa traumaa tai auttaakseen itseään selviytymään sosiaalisissa tilanteissa. (Tietoa ruokariippuvuudesta.2015.)

Tämä kaikki kuulostaa järkeenkäyvältä, kun puhutaan päihdeongelmaisista tai anorektikoista. Miksi yleinen ilmapiiri on tuomitsevampi lihavien ihmisten kohdalla?

Toipuakseen ruokariippuvuudesta ihmisen on opittava tunnistamaan riippuvuuden taustalla olevia syitä ja harjoitella luottamaan, että tunteita ei tarvitse turruttaa syömällä vaan ne voi käsitellä muilla keinoilla.

Ruoka ja riippuvuus-projektin nettisivuilla on kattava kuvaus riippuvuudesta, mihin suosittelemme kaikkia tutustumaan. Projekti kiertää pitämässä luentoja aiheesta ympäri Suomea. Heillä on myös puhelin, johon voi soittaa maanantaisin ja keskiviikkoisin muutaman tunnin ajan. Puhelin on tarkoitettu kaikille, joita ongelma koskettaa ja keskustelut ovat luottamuksellisia. Projekti järjestää keskusteluiltoja ja vertaisviikonloppuja, joissa osallistujat saavat tietoa riippuvuudesta ja saavat jakaa omia kokemuksiaan aiheesta. Vertaistuki on tapahtumissa tärkeässä roolissa. Projekti ylläpitää myös suljettua ja salaista fb-keskusteluryhmää, joka on tarkoitettu ruokariippuvaisille sekä heidän läheisilleen. Nettisivuilta löytyy myös toipumisen työkalupakki syömisongelmaisille. Projektin aikana koulutetaan myös sosiaalialan ammattilaisia ja asiantuntijoita. (Ruokariippuvuus.)

Ylen A2-illassa oli muutama viikko sitten aiheena lihavuus ja se on edelleen katseltavissa Yle Areenassa. Ohjelma kestää noin 1,5 tuntia ja se sisältää keskustelua lihavuudesta ja sen hoidosta. Keskustelijoita on useita edustamassa eri näkökulmia. Suosittelemme lämpimästi katsomaan sen jos aihe kiinnostaa. Ohjelma löytyy hakusanalla ”Lihava Suomi”.

Lihavuus (aikuiset) (online). Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Lihavuustutkijat ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2013. <http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi24010#NaN> Luettu 24.10.2017

Myllyhoitoyhdistys. <www.myllyhoito.fi/yhdistys/ohjelmat-ja-hankkeet/> Luettu 24.10.2017.

Männistö, Satu - Laatikainen, Tiina - Harald, Kennet - Borodulin, Katja - Jousilahti, Pekka - Kanerva, Noora - Peltonen, Markku - Vartiainen, Erkki 2015. Työikäisten ylipainon ja lihavuuden kasvu näyttää hidastuneen. Suomen Lääkärilehti 14-15. 969.

Riippuvuusongelmat. Suomen mielenterveysseura. www.mielenterveysseura.fi/ mielenterveyden-häiriöt/riippuvuusongelmat. Luettu 24.10.2017.

Suokas, Jaana - Rissanen, Aila 2011. Syömishäiriöt. Teoksessa Lönnqvist, Jouko - Henriksson, Markus - Marttunen, Mauri - Partonen, Timo (toim.): Psykiatria. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. 346-364.

Tietoa ruokariippuvuudesta. <www.ruokariippuvuus.fi> Luettu 24.10.2017.

Toivio, Timo - Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia. Helsinki: Edita. 173-177.