KEH.PSYK : Hyväksiluettu

Kehityspsykologia kiinnostaa meitä molempia kovasti. Onkin ollut mielenkiintoista lukea ja kommentoida muiden blogeja eri kehityspsykologian aiheista ja olisimme itsekin mielellämme perehtyneet aiheeseen tarkemmin ja kirjoittaneet siitä. Nyt kuitenkin ajankäytöllisistä syistä valitsimme käyttää hyväksemme pedagogisen ratkaisun, josta Suvin kanssa on sovittu. Meillä molemmilla on opintoja kehityspsykologiasta ja näinollen saimme niiden vuoksi hyväksiluettua tämän blogikirjoituksen tekemisen.

ITSEARVIOINTI: Iina

ITSEARVIOINTI

Itselleni blogin kirjoittaminen oli erittäin mukavaa. Olen ollut jo pitkään päihde-ja mielenterveystyöstä kiinnostunut ja tämä kurssi vahvisti minulle sen, että aion opinnoissani suuntautua kyseiselle alalle. Olen elämässäni kohdannut kriisejä ja päihdeongelmia läheisten kautta ja se onkin yksi syy, mikä vetää minua alalle.
Blogityöskentely antoi paljon ja innostuin niin, että kahden sivun pituus oli täysin riittämätön. Olisin mielelläni jatkanut aiheista enemmän ja tutkinut niitä lisää, mutta tehtävänanto oli rajattu ja aikaa vähän. Psykologia alkoi myös kiinnostamaan kovasti ja sitä haluan lukea lisää.
Kaiken kaikkiaan tämä työskentelytapa oli antoisa ja opin paljon.

ITSEARVIOINTI: Merja

ITSEARVIOINTI / Merja

Tämä projekti oli varsin mielenkiintoinen. Tässä matkan varrella tuli tutustuttua monenlaiseen materiaaliin, ei ainoastaan omiin kirjoituksiin liittyviin, vaan myös muihin aiheisiin samalla kun pohti omia aihevalintoja.

Samalla heräsi mielenkiinto ja uteliaisuus myös muita aiheita kohtaan ja onkin mielenkiintoista saada nyt lukea muiden kirjoittamia blogeja eri aiheista.

Luennot olivat erittäin mielenkiintoisia ja toimivat hyvänä pohjana tälle tehtävänannolle.

Uskon, että oppimisen kannalta blogin kirjoittaminen oli parempi vaihtoehto kuin perinteinen kirjatentti, sillä tässä tuli tutustuttua monipuolisesti erilaisiin materiaaleihin ja tiedon käsittely aivoissa blogikirjoituksia värkätessä oli varmasti aktiivisempaa kuin tenttiin lukiessa olisi ollut.

Koska kirjoitusten toivottiin olevan suhteellisen lyhyitä, oli välillä haasteellista saada kaikki tarjolla oleva ja mielenkiintoiselta ja tärkeältä tuntuva tieto tiivistettyä muutamalle sivulle. Mutta juuri sellaisessa tilanteessa sitä joutui pohtimaan, punnitsemaan ja valikoimaan tietoa ja tuntuu että teemojen tiimoilta on oppinut hyvin paljon enemmänkin kuin mitä sitten loppujen lopuksi päätyi blogiin kirjoittamaan.

Ja tulipa nyt tutustuttua myös blogikirjoittamisen saloihin;-)

Kerrassaan hyvä idea!

MT KORVAAVA (Merja): Alkoholiongelmat ja mini-interventio

ALKOHOLIONGELMAT ja MINI-INTERVENTION KÄYTTÖ NIIDEN EHKÄISYSSÄ

Alkoholi on Suomessa laillinen päihde. Suomalaisista aikuisista yli 90% käyttää alkoholia. Alkoholin käyttöön liittyy aina terveysriski, vaikka kulutus olisi pienempää kuin riskikäytössä. Ongelmakulutuksen suhteen ei ole mitään yksiselitteistä määrittelyä, vaan riippuu jokaisen omasta kulutuksesta ja sen vaikutuksesta omaan elämäntilanteeseen. Kun ilmenee terveydellisiä, sosiaalisia ja/tai taloudellisia ongelmia, jotka heikentävät hyvinvointia ja toimintakykyä, voidaan puhua ongelmasta. (Aalto 2015: 12-13.)

Alkoholin haitat ovat niin laaja-alaiset, ettei tässä yhteydessä ole mielekästä sen enempää niitä eritellä. Haitat esiintyvät yksilötasolla, lähiympäristössä ja yhteiskunnallisesti. Alkoholin käyttö liittyy yli 60 eri sairauteen, alkoholiriippuvaisen elämä on n 10 vuotta lyhyempi ja suorat kustannukset yhteiskunnalle ovat noin miljardi euroa vuodessa. (Aalto 2015:13-14.) Ei tarvitse olla mikään Einstein ymmärtääkseen minkälaisia ”säästöjä” sekä kansallisen terveyden että kustannusten suhteen saataisiin aikaiseksi, jos alkoholin ongelmakäyttöä saataisiin rajoitettua. 

Alkoholin ongelmakäyttö jaetaan 3 luokkaan: riskikäyttö (riskikäytön rajat ylittyvät, mutta ei merkittävää haittaa), haitallinen käyttö (selkeitä fyysisiä tai psyykkisiä haittoja, mutta ei riippuvuutta)  ja riippuvuus (pakonomainen juominen, toleranssin kasvu, vierotusoireet)  (Aalto 2015: 8-9). Mitä varhaisemmassa vaiheessa alkoholin riskikäyttöön päästään vaikuttamaan sitä suuremmalla todennäköisyydellä ehkäistään vakavampia haittoja, hoidon tarvetta ja suuria kustannuksia. 

Mini-interventio eli lyhytneuvonta on lyhyt (5-15min), yksinkertainen ja helposti opittava terveysneuvontamenetelmä. Sen kohderyhmänä on riskikäyttäjät ja haitallisesti käyttävät. Riippuvuuden kyseessä ollessa mini-interventio ei ole riittävä keino. (Aalto 2015: 52). Se on suunniteltu erityisesti hoitohenkilökunnan käyttöön. Sen avulla kartoitetaan alkoholin käyttöä, autetaan potilasta ymmärtämään alkoholin käyttöön liittyvät haitat ja riskit ja motivoidaan tarvittaessa muutokseen. Mini-interventio soveltuu erinomaisesti perusterveydenhuoltoon, jossa kohdataan suuri osa väestöstä. (STM 2008: 18-21.). Se soveltuu myös muihin palveluihin, joissa riskikäyttäjät asioivat. Riskien arviointia tulisi tehdä aina tapauksissa, joissa taustalla on oire tai hoidon tarve, joka liittyy alkoholiin esim. masennus, ahdistuneisuus, unettomuus, kohonnut verenpaine, sydänoireet, vatsavaivat, muisti-, tasapaino tai raajojen tuntohäiriöt, tapaturmat ja toistuvat sairauslomapyynnöt. (STM 2015: 45-46.) Mini-interventiossa keskustellaan alkoholin käytöstä ja sen mahdollisesta yhteydestä potilaan oireisiin ja sairauksiin tai käydään läpi alkoholin yleisiä haittoja ennaltaehkäisevässä mielessä. Mikäli havaitaan tarve vähentää alkoholin käyttöä, autetaan potilasta tavoitteiden suunnittelussa ja kannustetaan muutokseen. (Aalto 2015: 52.)

Mini-interventio rakentuu neljästä osasta: 1: Kartoitetaan tilanne (haastattelu+AUDIT) 2. Todetaan käytön aste. Tarpeen mukaan annetaan palautetta, suullista ja kirjallista tietoa haitoista/hyödyistä, kannustetaan muutokseen, suunnitellaan tavoitteita. 3. Kirjataan 4. Sovitaan mahdollinen uusinta (STM 2008: 19).

Mini-intervention toteuttamisen avuksi on paljon erilaista materiaalia, jonka avulla riskejä kartoitetaan ja ne toimivat myös keskustelun pohjana ja apuna. Yksi suositeltava menetelmä on AUDIT-kysely, jonka täyttämiseen menee pari minuuttia. Se koosttuu 10 kysymyksestä, jotka pisteytetään (0-4p). Sen avulla selvitetään juomisen tiheyttä, käyttömäärää ja humalajuomisen toistumista. (Aalto 2015: 45-47).

Mini-interventioiden tekemisen esteiksi on lueteltu kiire, riittämätön koulutus, epäusko omiin kykyihin suorittaa, selkeiden ohjeiden puute, kohderyhmän tunnistamisen vaikeus, potilastietojärjestelmän puutteet ja väärä potilaan yksityisyyden suojelu (STM 2008: 22). 

On kyllä sääli jos mini-interventioiden käyttö alkoholihaittojen ennaltaehkäisyssä jää käyttämättä em. syistä. Käyttöönotto on ollut hidasta ja maailmanlaajuisestikin sitä käytetään vain muutamassa prosentissa potilaskontakteissa. Helsingin terveyskeskuksissa tehtiin tutkimus/ kampanja mini-interventioiden ja AUDITin käytöstä v 2006-2008 ja tulokset osoittivat, että osallistumisosuus oli erinomainen, AUDITiin käytetty aika ei ollut ongelma ja mini-interventiosuosituksen toteutuivat hyvin.  (Kuokkanen – Seppä 2010.)

On vahvaa näyttöä siitä, että mini-interventioiden avulla ainakin 10% riskikäyttäjistä tai haitallisesti käyttävistä siirtyy kohtuukäyttöön tai lopettaa kokonaan. Lisäksi mini-interventioiden toteuttaminen on kustannustehokasta ja helppoa toteuttaa. (Aalto 2015:5). Ei ole juurikaan mitään pätevää ja järkevää syytä jättää näin helppo, yksinkertainen ja edullinen keino käyttämättä alkoholikulutuksen ja niistä johtuvien haittojen vähentämiseksi.

LÄHTEET:

Aalto, Mauri – Alho, Hannu – Kiianmaa, Kalervo – Lindroos Lolan 2015. Alkoholiriippuvuus. 3., uudistettu painos. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim.

Kuokkanen, Martti – Seppä Kaija 2010. Soveltuvatko mini-interventiosuositukset käytäntöön? Lääketieteellinen aikakausikirja Duodecim. 126 (11). 1322-1327.

STM 2008. Mini-interventioiden jalkauttaminen terveyskeskuksiin ja työterveyshuoltoon. Teoriasta toimivaksi käytännöksi. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2008:10.

STM 2015. Ehkäisevän päihdetyön toimintaohjelma. Alkoholi-, huume- ja rahapelihaittojen sekä tupakoinnin vähentäminen. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2015:15.

MT KORVAAVA (Merja): Kaamosmasennus ja sen itsehoito

KAAMOSMASENNUS JA SEN ITSEHOITO

Tällä hetkellä minun pitäisi olla koulussa mielenterveysluennolla, mutta livahdin perheeni kanssa Lappiin syyslomalle ja kirjoitan ylimääräisen blogikirjoituksen korvaukseksi. Täällä pohjoisen napapiirin pohjoispuolella sopii hyvin perehtyä aiheeseen kaamosmasennus. Keskitalvella aurinko ei nouse laisinkaan ja kesällä vastaavasti ei laske. Vähemmästäkin tulee pimeeksi!

SAD, seasonal affective disorder, on säännöllisesti esiintyvä, tiettyyn vuodenaikaan liittyvä masennustila, joka voi ilmetä mihin vuodenaikaan tahansa. Yleisimmin sitä esiintyy talvisin, mutta esim. Aasiassa se on yleisempää kesäisin. Suomennos, kaamosmasennus, onkin hieman harhaanjohtava, mutta kuvaa hyvin meille yleisempää talveen ja pimeyteen liittyvää masennuksen muotoa. Timo Partonen kuvaa kaamosmasennusta osuvasti kehon sisäiseksi ruskaksi. (Partonen 2012: 137.)

Kun mieliala toistuvasti laskee syksyisin ja kohoaa keväisin̈, voidaan melko varmasti puhua kaamosmasennuksesta. Siitä kärsii 1-3 % suomalaisista. Yleiset masennuksen oireet kuten mielialan lasku, ärtyneisyys, arvottomuuden tunne, mielihyvän ja kiinnostuksen tunteen hiipuminen, voimattomuus ja väsyminen, kuuluvat myös kaamosmasennukseen, mutta lisäksi ilmenee myös epätyypillisiä masennuksen oireita, jotka liittyvät juuri kaamosmasennukseen kuten heräämisen vaikeus, liikaunisuus ja ruokahalun kasvu (erityisesti hiilihydraatti- ja tärkkelyspitoisen ruuan himo). (Toivio – Nordling 2013: 181-182; Partonen 2012: 139.) Makean himoa tyydytetään yleensä iltaisin ja siitä seuraa painonnousua. Painonnousuun vaikuttavat myös unen huonompi laatu ja liikunnan vähyys. Kaamosoireiluun liittyy myös sosiaalinen vetäytyminen. (Yle.)

Tyypillisesti oireilu alkaa lokakuussa, laajenee ja syvenee asteittain syksyn aikana ollakseen vaikeimmillaan marras-joulukuussa. Keväällä valoisuuden lisääntyessä olo alkaa helpottua.  Kun edellämainitut oireet esiintyvät lievinä eivätkä haittaa toimintakykyä puhutaan kaamosrasituksesta. Arvion mukaan kaamosrasituksesta kärsii noin 40 % yli 30-vuotiaista suomalaisista. Monet kärsivät ainoastaan yksittäisistä oireista. (Toivio – Nordling 2013: 182; Partonen 2012: 141-142.)

VALOHOITO Valohoitoa on käytetty jo 1800-luvun loppupuolella ja sitä käytetään lääketieteellisenä hoitomuotona esim. vastasyntyneillä keltaisuutta aiheuttavan bilirubiinin kertymisen hajottamiseksi sekä tulehduksellisten ihottumien hoidossa. Kirkasvalohoitoa käytetään kaamosmasennuksen, unettomuuden sekä aikaerorasituksen oireisiin. (Partonen 2012: 34-36.) Sen avulla voidaan myös tarvittaessa vaikuttaa vuorokausirytmiin esim. viivästyneen unijakson aikaistamiseksi (Yle.)  Valon vaikutus etenee silmän verkkokalvon kautta hermorataa pitkin suoraan kehon sisäiseen keskuskelloon. Tutkimuksia on käynnissä valohoidon muista muodoista, kuten korvan kautta annettavasta, mutta lisätutkimuksia tarvitaan ennen kuin voidaan varmistaa sen tehokkuus. (Partonen 2012: 36, 38.)

Valohoidolle ei ole varsinaisia vasta-aiheita. Silmien terveys sekä valolle herkistävä lääkehoito pitää kuitenkin huomioida. Valohoito aloitetaan syksyllä ennen oireiden alkamista. (Partonen 2012: 146-147.)

ITSEHOITO Kaamosmasennusta ja –rasitusta on helposti lievitettävissä itsehoidon avulla. Tehokkain hoito on kirkasvalohoito. Valon voimakkuuden tulee olla 2500- 10000 luksia ja valossa tulee olla 30-60 minuuttia päivässä. Hoito on tehokkainta, jos se otetaan heti heräämisen jälkeen klo 5.30-9.00. Vaikutus ilmenee noin viikon kuluttua hoidon alkamisesta ja sen jälkeen sitä jatketaan vielä päivittäin vähintään 2-4 viikon ajan. Tämän jälkeen valohoitoa voi ottaa 1-2 viikon pituisina kuureina tai säännöllisesti vähintään 5 aamuna viikossa. Hoitoa jatketaan maaliskuuhun asti. (Huttunen 2016.) Jos oireena on makeannälkä, se yleensä helpottaa ensimmäisenä (Yle).

Kirkasvalohoidon haittavaikutuksina voi esiintyä päänsärkyä, pahoinvointia ja levottomuutta sekä silmien ärsytystä. Yleensä oireet ovat lieviä ja ohimeneviä. Yliannostuksen vaaraa ei varsinaisesti ole, mutta mielialahäiriöistä kärsivä potilas saattaa saada korostuneita manian oireita, jonka vuoksi valohoitoa annetaan kyseiselle potilasryhmällä harkiten. (Partonen 2012: 148.)

Toinen valohoidon muoto on sarastusvalon käyttö. Sarastusvalon tarkoituksena on kevyen unen aikana vähitellen voimistuen valaista silmäluomien läpi auringonnousua jäljittelevää valoefektiä, jolloin herääminen tapahtuu kevyesti, usein jo ennen varsinaista herätysääntä. (Partonen 2012: 37-38.)

Kaamosoireilusta kärsivän on hyvä kiinnittää huomiota ruokavalioon ja erityisesti D-vitamiinin riittävään saantiin. Säännöllinen kuntoilu virkistää mieltä, kohentaa kuntoa ja lievittää masennusoireita. On myös tärkeää olla kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa ja tavata heitä, vaikka tekisi mieli käpertyä neljän seinän sisälle. Auringon valo on parasta valohoitoa, joten aurinkoisina päivinä kannattaa mennä ulos hyödyntämään sitä.  (Partonen 2012: 152.)

Jos vaikka migreenin takia ei voi käyttää valohoitoa, oireisiin auttaa säännöllinen kuntoliikunta. Sen vaikutus ei yhtä tehokas kuin kirkasvalon. Liikunnan pitää nostaa sykettä ja olla säännöllistä 2-3 krt viikossa vähintään 45 min kerrallaan. Sitä ei saa harrastaa liian myöhään, ettei siitä seuraa unen myöhästymistä, unen laadun heikkenemistä ja väsymystä seuraavana päivänä.

Mikäli itsehoidosta ei ole apua, on syytä kääntyä lääkärin puoleen masennuksen ja sen hoidon tarkempaa selvittelyä varten. (Yle.)

LÄHTEET:

Huttunen, Matti 2016. Kaamosmasennus. Lääkärikirja Duodecim Terveyskirjasto. Verkkodokumentti. <http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00377>. Luettu17.10.2017.

Partonen, Timo 2012. Valosta aikaa. Sisäinen aika ja terveys. 1. painos. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim.

Toivio, Timo – Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Edita.

Yle. Ylen aamu-tv: Kirkasvalolampuista apua kaamosmasennukseen? Timo Partonen kertoo kirkasvalon käytöstä. 19.10.2015. Katsottavissa Yle Areenassa.  <https://areena.yle.fi/1-3093761>.

PSYK VAPAAVALINTAINEN: Puolustusmekanismit

  

PUOLUSTUSMEKANISMIT / DEFENSSIT / MINÄN SUOJAUTUMISKEINOT 

Puolustusmekanismit kuuluvat ihmisen jokapäiväiseen elämään. Ne ovat tarpeellisia ja merkityksellisiä mielen suojakeinoja, joita käytetään, kun kohdataan ristiriitoja tai liian vaikeita asioita käsiteltäväksi tai kun niitä kohdataan liian nopeasti. (Hietaharju – Nuuttila 2010: 109) Niitä tarvitaan myös myönteisen minäkuvan sekä mielen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Osa niistä on pysyviä ja toiset liittyvät tiettyyn tilaan tai häiriöön. Yksilön persoonallisuus, kypsyys, sopeutumiskyky ja yleinen terveys ohjaavat puolustusmekanismien käyttöä. Ne ovat haitallisia, mikäli ne vääristävät todellisuutta, estävät sopeutumista ja ovat riski mielenterveydelle. (Stenberg – Stenberg 2016: 15-16.)

Defenssiteorian isä Sigmund Freud ja hänen tyttärensä Anna Freudin erottivat kymmenen eri puolustusmekanismia (puolustus, torjunta, dissosiaatio, heijastaminen, kumoaminen, kieltäminen, älyllistäminen, mitätöinti, järkeistäminen ja huumori), joiden toiminta perustuu minän eri kerrosten väliseen ajatusten ja tunteiden vuorovaikutukseen. Sittemmin teorioita ja termistöä on syntynyt lisää niin, että alkuperäisten kymmenen sijaan tänä päivänä eri mekanismeja voidaan nimetä kymmeniä tai jopa satoja erinimisiä riippuen koulukunnasta ja lähestymistavasta (Stenberg – Stenberg 2016: 8, 17-22). Puolustusmekanismien toiminta, tunnistaminen ja yhteys esim. psyykkisiin häiriöihin on niin valtava vyyhti, ettei sitä tämän tehtävänannon puitteissa ole mahdollista ruveta purkamaan. Keskitymme tässä muutamaan konkreettiseen lähestymistapaan ja huomioonotettaviin asioihin mielenterveystyössä. 

Puolustusmekanismien jakaminen kypsyyden tai kehittyneisyyden mukaan epäkypsiin ja kypsiin on yksi yleinen ja eri luokituksissakin yhteisesti käytetty ryhmittelyn peruste (Stenberg – Stenberg 2016:118-119). Puolustusmekanismit alkavat kehittyä lapsuudessa lapsen oppiessa erottamaan erilaisia tunteita ja käsitellessään niitä vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Varhaisilla vuorovaikutussuhteilla onkin ratkaiseva merkitys mekanismien kehittymiselle. Monipuolinen tunteiden käsittely vaatii myös keskushermoston riittävää kehittymistä. (Stenberg – Stenberg 2016:66.)

Mikäli varhaislapsuudessa esiintyy runsaasti traumaattisia kokemuksia ja puolustusmekanismeihin turvautuminen on jatkuvaa, eivät epäkypsät puolustusmekanismit pääse kehittymään ja niistä saattaa jäädä hallitseva keino aikuisena kohdata vaikeita asioita. Nuoruusiässä epäkypsien puolustusmekanismien poikkeuksellisen runsas esiintyminen ja lisääntyminen ennakoivat sopeutumisongelmia ja psyykkistä oireilua ja saattavat jatkuessaan johtaa aikuisiällä hauraaseen mielen tasapainoon tai mielen sairauteen. (Tuulio-Henriksson –  Poikolainen –  Aalto-Setälä  –  Lönnqvist 1997.)

Esimerkkejä epäkypsistä puolustusmekanismeista ovat esim. ulkoistaminen (asian siirtäminen pois itsestä-> muiden syyttely) tai tosiasioiden kieltäminen (katseen poiskääntäminen ->uhka häviää).  

Kypsiä defenssejä käyttävä näkee itsensä ja muut joustavasti ja kohtaa uhkia rakentavasti. Esimerkkejä kypsistä puolustusmekanismeista ovat ennakointi (esim. etukäteen miettiminen miltä joku tuleva epämiellyttävä tapahtuma tuntuu, epäkypsä defenssi  välttelisi koko asiaa), huumori (jännitteen purkaminen) ja altruismi (epäitsekkyys, esim.  oman tuskan lievittäminen vapaaehtoistyöllä). (Stenberg – Stenberg 2016: 135, 138, 144.)

Sisäistävä/ulkoistava? Yksi lähestymistapa käytössä olevien puolustusmekanismien kartoittamiselle, on selvittää liittyvätkö ne sosiaalisiin tilanteisiin vai suhteessa omaan itseen. Sisäistävät mekanismit pyrkivät sopeuttamaan oman ajattelutavan ja käytöksen ulkoiseen ympäristöön sopivaksi. Ne eivät varsinaisesti näy ulospäin. Ulkoistavien mekanismien tarkoituksena on ulkoisen todellisuuden muokkaaminen oman sisäisen kokemuksen pysyessä muuttumattomana. Muokkaaminen voi tapahtua realiteetin rajoissa tai todellisuutta vääristämällä. (Stenberg – Stenberg 2016: 87.)

Puolustusmekanismit ja mielenterveyshoitotyö Mielenterveystyössä on tärkeää tunnistaa ja ymmärtää ihmisen puolustusmekanismeja, sillä ne helposti korostuvat hoitosuhteessa. Ihminen saattaa puolustusmekanismiensa avulla esim. kieltää sairautensa olemassaolon. Ei voida suoraan yhdistää psyykkisiä häiriöitä ja puolustusmekanismeja toisiinsa. Yleisellä tasolla tiedetään kuitenkin, että psykiatrisista sairauksista kärsivät käyttävät enemmän epäkypsiä ja ympäristöä vääristäviä puolustusmekanismeja kuin muut. Masentuneella on yleensä kielteinen minäkuva, jota puolustusmekanismit saattavat vielä entisestään vahvistaa. Masentuneet ja ahdistuneet käyttävät yleensä epäkypsempiä puolustuskeinoja. He ovat alttiita esim. käyttämään projisointia (toiseen heijastamista) muuttaakseen ympäristöä heidän mielentilalle sopivammaksi lohduttomaksi, pimeäksi ja jopa uhkaavaksi. Toisaalta ahdistuneet, erityisesti paniikkihäiriöstä kärsivät, saattavat käyttää ylisopeuttavia puolustusmekanismeja, joiden avulla yritetään tulla toimeen ahdistuneisuuden haittojen kanssa ja vältytään mielen ristiriidoilta ahdistusta aiheuttavissa tilanteissa. Tämä toki auttaa tilapäisesti selviytymään, mutta ei poista ongelmaa. Mitä epäkypsempää ja ulkoistavampaa puolustuskeinoa käytetään, sitä laaja-alaisempaa, intensiivisempää ja monipuolisempaa hoitoa tarvitaan. Joskus pelkkä oireisiin suunnattu lääkehoito esim. paniikkihäiriöiden yhteydessä saattaa lisäksi korjata puolustusmekanismien epäkypsyyttä. (Stenberg – Stenberg 2016: 120-125.)

Aikaisempien traumojen läpikäymisessä puolustusmekanismien ymmärtämisen lisäksi tulee huomioida muistin merkitys puolustusmekanismien käytössä. Se mitä ihminen muistaa, ei välttämättä ole totuudenmukaista, toisaalta trauma voidaan suojata unohduksella, jolloin vyyhdin purkaminen vaatii pitkäkestoista ja –jännitteistä hoitoa. Hoidossa tuleekin korostua pysyvyys ja toivo. Traumasta toipumiseksi ei vielä riitä, että saadaan muistin kautta yhteys tapahtumiin. Se saattaa pikemminkin vielä lisätä ahdistusta. Tämän jälkeen on tärkeää panostaa eheyttämisvaiheeseen, jolloin rakennetaan eheämpää minää, joka pystyy käsittelemään traumaa ja elämään sen kanssa. (Vesterinen 2010.)

Hoitotyössä ja varsinkin mielenterveystyössä on tärkeää tunnistaa ja tiedostaa puolustusmekanismien olemassaolo ja tuntea niiden toimintaperiaatteet. Ne antavat viitteitä potilaan suhtautumisesta itseensä, ympärillä oleviin ihmisiin ja tilanteisiin ja niiden kautta voi päästä käsiksi ongelmiin, joita potilas itse ei ole halukas tai kykenevä tuomaan esiin. On myös hyvä tunnistaa ja ymmärtää omia puolustusmekanismeja.  Hoitosuhteessa saattaa myös hoitajan omat mekanismit käynnistyä, mikäli käsitellään asioita, jotka herättävät tunteita ja muistoja itsessä tai mikäli työ tulee psyykkisesti liian lähelle.

LÄHTEET:

Hietaharju, Päivi – Nuuttila, Mervi 2010.  Käytännön mielenterveystyö. Helsinki: Tammi.

Stenberg, Johanna – Stenberg, Jan-Henry 2016: En se minä ollut. Itsen suojaamisen ja harhauttamisen perusteet. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim.     Kirjan esittelyvideo https://vimeo.com/190989122

Tuulio-Henriksson, Annamari –  Poikolainen, Kari –  Aalto-Setälä, Terhi –  Lönnqvist, Jouko 1997. Psychological defense styles in late adolescence and young adulthood: a follow-up study. Journal of American Academy of Child & Adolescent Psychiatry. 36(8). 1148-1153.

Vesterinen, Matti 2010. Unohdus, muistaminen, eheytyminen lapsuuden traumassa. Psykoterapia, 29(1). 3-19.

MT PÄIHDEHÄIRIÖT: Näkökulmia päihderiippuvuudesta, toipumisesta ja hoidosta

MT Päihdehäiriöt

Näkökulmia päihderiippuvuudesta, toipumisesta ja hoidosta

Päihderiippuvuus koskettaa monia suomalaisia eri tavoin. Lähestulkoon jokaisella on joku päihderiippuvainen lähipiirissään. Se voi olla perheenjäsen, sukulainen, työkaveri, naapuri tai harrastusyhteisöön kuuluva jäsen. Päihderiippuvuudesta on ollut paljon erilaisia näkökulmia vuosien varrella ja mm. siitä on kiistelty, luetaanko riippuvuus sairaudeksi.

Suomessa yleisin päihde on alkoholi, koska sen saatavuus on helppoa. Vuonna 2008 aikuisväestön keskuudesta raportoitiin n.90%: n käyttävän alkoholia. Valtakunnallisesti ajateltuna päihteiden saatavuuden säätelyllä voidaan vaikuttaa päihdeongelmien määrään.

Alkoholin lisäksi vakaviin päihderiippuvuuksiin luetaan huumeiden hallitsematon käyttö. Huumeita ei voida jakaa vain yhteen ryhmään kuten alkoholi, vaan niitä on useita, jotka vaikuttavat erilaisin tavoin. Erilaisista vaikutustavoista huolimatta kaikki päihteet vaikuttavat aivoissa mielihyvää säätelevillä alueilla ja niillä on keskeinen merkitys riippuvuuden kehittymisessä. Geneettiset eli perinnölliset tekijät erottavat yksilöiden eroja riippuvuuksien synnyssä ja kehittymisessä. Puhutaan keskushermoston toiminnan sairaudesta silloin kun runsaan ja pitkäaikaisen päihteidenkäytön seurauksena on kehittynyt päihderiippuvuus.

Hyvän hoitotasapainon saavuttaakseen riippuvainen hyötyy useimmiten täysraittiudesta ja raittiuden jatkuvuudesta. Poikkeuksellista on, että raitistuminen tapahtuisi yksittäisen hoitotoimenpiteen seurauksena.

Päihteet tuottavat mielihyvää, vähentävät ahdistusta ja ohimenevästi parantavat toimintakykyä ja näistä syistä niitä pääasiallisesti käytetään.

Päihdeongelmaan liittyy monia tekijöitä, kuten geneettinen alttius, ympäristötekijät sekä aivotoiminta. Näistä monista tekijöistä huolimatta päihderiippuvuus on nähtävissä ytimeltään lääketieteellisenä ilmiönä: on kyseessä krooninen uusiutuva aivosairaus, joka perustuu biokemialliseen muutostilaan. (Kuoppasalmi – Heinälä  - Lönnqvist  2008: 406-407.)

Päihderiippuvuudet ovat asteeltaan erilaista ja on yksilöitä, jotka eivät tarvitse lainkaan hoitoa eroon pääsyssä. Kun riippuvuus on lievä-asteista, voi hoitosuhde yhteen henkilöön olla riittävä. Pitkäaikaista hoitoa ja kuntoutusta tarvitaan pitkäaikaisisten, kroonistuneiden riippuvuuksien hoidossa.

Päihdehoito on kokonaisuus, joka koostuu vieroitushoidosta ja psyykkisen riippuvuuden hoidosta. Vieroitushoito on vain pieni osa hoitoa. Erilaisia menetelmiä riippuvuuden hoitoon ovat lääkehoidot sekä psykososiaalinen hoito, esimerkiksi keskusteluhoito. Pääasiassa riippuvuuden hoito tapahtuu avohoidossa. (THL.)

Tehdessäni haastattelua kiinnostuin ottamaan selvää mitä päihderiippuvaiset itse ajattelevat riippuvuudesta. Sain lainaksi Nimettömien Narkomaanien kirjan, jonka toipuvat addiktit ovat itse kirjoittaneet. Kirja on suunnattu ensisijaisesti toveriseuran jäsenistön käyttöön, mutta antaa suhteellisen hyvän kuvan heidän näkökulmastaan sairauteen ja toipumiseen. Kirja on saatavilla myös suomenkielisenä.

Käypähoito suosituksesssa yhdeksi huumehoidon kuntoutusmuodoksi on lueteltu Nimettömien Narkomaanien vertaistukiryhmät (Huumeongelmaisen hoito. Psykososiaaliset hoito- ja kuntoutusmuodot.)  

Nimettömien narkomaanien jäsenet identifioivat itsensä addikteiksi. Addiktit kertovat sairastavansa parantumatonta, etenevää, ja kuolemaan johtavaa sairautta, jota kutsutaan addiktioksi. Ensiarvoisen tärkeää ei ole se, miten sairaus on saanut alkunsa vaan se, miten siitä pystyy toipumaan ja elämään sairauden kanssa. Sairauden eteneminen voidaan pysäyttää, jolloin toipuminen on mahdollista. Toipuminen alkaa käytön lopettamisella. (Narcotics Anonymous. 1988: 7,13)

Toipuvien addiktien näkökulmasta addiktio on fyysinen, psyykkinen ja hengellinen sairaus, joka vaikuttaa ihmisen jokaisella elämän osa-alueella. Fyysinen osuus on pakonomainen tarve käyttää ja kykenemättömyys lopettaa käyttö sen aloitettuaan. Sairauden psyykkinen puoli ilmenee pakkomielteenä ja ylitsepääsemättömänä haluna käyttää, vaikka tietää tuhoavansa elämäänsä. Hengellinen puoli on totaalinen itsekeskeisyys.

Addiktien kokemus on se, että moni on yrittänyt lopettaa tahdonvoiman avulla, mutta se on onnistunut vain väliaikaisesti. Ohjelman perusta on kahdessatoista askeleessa, jonka avulla addiktit työskentelevät säilyttääkseen puhtautensa, joka on heidän terminsä raittiudelle. (Narcotics Anonymous 1988: 20-21.)

”Olemme toipuvia addikteja ja kokoonnumme säännöllisesti auttaaksemme toisiamme pysymään puhtaana. Tämä on ohjelma,  jossa pidättäydytään täysin kaikista huumeista. Jäsenyydelle on vain yksi edellytys: halu lopettaa käyttäminen. ”(NA-Nimettömät narkomaanit.)

Na-ohjelmassa kaikki päihteet luokitellaan huumeeksi, myös alkoholi. Toipuakseen addiktin tulee pidättäytyä kaikista huumeista. (Narcotics Anonymous 1988: 18) Ylempänä THL:n sivuilla mainitaan, että päihderiippuvuuden yksi hoitomuoto on lääkehoito. Nimettömien narkomaanien kokemus on se, että usein lääkärit eivät ole ymmärtäneet riiippuvuutta vaan määränneet heille lääkeittä auttaakseen päihteistä eroonpääsyssä. Tämä ei kuitenkaan auta addiktia vaan päinvastoin ruokkii riippuvuutta lisää. (Narcotics Anonymous 1988: 14, 18.)

Seuraavassa olemme haastatelleet entsitä päihteidenkäyttäjää.

Mirja aloitti käyttämään alkoholinkäytön 7. luokalla ja ensimmäinen kannabiskokeilu tapahtui 15-vuotiaana.

"Mulla oli aika rankka lapsuus ja aloin oireilemaan päihteillä yläasteelle siirtyessäni. Olin laitoksessa jonkun aikaa ysiluokalla. Muutin pois kotipaikkakunnaltani Helsinkiin opiskelemaan 16vuotiaana. Muistan kun mun äiti oli helpottunut, kun pääsin opiskelemaan. Kai se oli vaan niin neuvoton mun suhteen. Jälkeenpäin olen oppinut, että mun lapsuus on ollut merkittävässä roolissa siinä, että musta tuli päihderiippuvainen."

17-vuotiaana Mirja aloitti bilettämisen ja amfetamiinin ja extaasin käytön. 18-vuotiaana amfetamiinin käyttö oli jo päivittäistä ja sitä Mirja käytti suonensisäisesti.

                     

   "Siinä sivussa tuli vedettyä myös lakkaa, essoja ja pilveä. Elämä oli pelkkää vetämistä ja       bilettämistä. Käytin päivittäin."

Ensimmäiset vieroitusyritykset olivat 21-vuotiaana, mutta ne jäivät muutamien päivien tai viikkojen mittaisiksi. Kaikki yritykset Mirja jätti kesken, koska päihteet vetivät niin paljon puoleensa.

"Addiktiota on vaikea selittää sellaiselle, joka ei sitä ole kokenut, mutta sitä kamaa on vaan pakko vetää. Selvinpäin on niin tyhjä olo ja mikään ei tunnu miltään. Toimintakyky on ihan hukassa eikä pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, mistä saa seuraavan annoksen. Kun sitten taas vetää, tulee kokonainen olo ja toimintakyky palautuu."

22-vuotiaana Mirja sai tietää olevansa raskaana. Hän hakeutui taas kerran hoitoon hyvin pian saatuaan tiedon raskaudesta.

”Ehdin vielä vetää ennen hoitoon pääsyä, vaikka tiesin olevani raskaana. Se onkin hyvin kuvaavaa kun elää päihdesairauden kanssa. Mä oksensin joka kerta kun vedin vedot (suonensisäisesti otettu annos), koska olin raskaana, mut silti mun oli pakko vetää. Ei edes vauvan ajatteleminen saanut mua lopettamaan.”

Vappuna 2004 Mirja pääsi vieroitushoitoon, mistä hän siirtyi jatkohoitoon. Jatkohoidon hän keskeytti, mutta ei kuitenkaan retkahtanut sieltä lähtiessään. Hoidossa Mirja sai ensikosketuksen NA Nimettömien Narkomaanien toveriseuraan.

”Kävin NA-kokouksissa raskauden aikana ja se varmaan auttoi mua mun raittiudessa.  En kuitenkaan ollut siellä rehellinen ja toipuminen on käytännössä mahdotonta ilman rehellisyyttä.”

Yksi kannabiksen käyttökerta oli vielä raskauden aikana. Raskauden loppuvaiheessa Mirja pääsi asumaan ensikotiin, missä jatkoi asumista vauvan syntymän jälkeen.

Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa meni kutakuinkin hyvin ja ilman ainuttakaan retkahdusta.

”Olin ensikodissa ja niin kiinni vauvassa,  että jotenkin se käyttäminen ei ollut silloin läsnä meidän elämässä.”

Mirja muutti omaan kotiin vuoden ikäisen lapsensa kanssa.

” Ensimmäisen vuoden jälkeen aloin taas käyttämään alkoholia ja pilveä. Ensin se oli vaan satunnaista silloin kun lapsi oli hoidossa,  mut pikkuhiljaa käyttö lisääntyi ja lopulta polttelin pilveä myös kotona lapsen läsnäollessa. En tietenkään sen nähden, mut livahdin salaa parvekkeelle polttamaan jointin (sätkä).”

Mirja aloitti opinnot sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa lapsen ollessa 2-vuotias.

”Elämänhallinta oli aika hukassa. Mulla meni kahden vuoden koulutukseen viisi vuotta. Mut valmistuin! Koulussa tutustuin yhteen tyttöön, joka diilas mulle pilveä. Mulla oli tapana vetää muutamaan viikon putkia ja sit taas pitää pikku tauko. Se merkitsi mulle tosi paljon, etten käyttänyt iv:sti, ajattelin etten oo enää narkkari. Nykyään tajuan, että se oli vaan yks keino puolustella itelleni mun käyttämistä. Se on hyvin tyypillistä addikteille.”

Muutaman vuoden käytettyään Mirja alkoi kokea kielteisiä tunteita käyttämisen suhteen ja hän hakeutui takaisin NA-kokouksiin.

”Menin taas kerran NA:han kun tuntui, et mun käyttäminen on lähtenyt käsistä. En tainnut vieläkään olla ihan pohjalla, mut tällä kertaa pyysin itselleni kummin (tukihenkilö) ja aloin soittelemaan sen kanssa. Yritin taas kerran saada raittiudesta kiinni.”

Ensikodissa viisi vuotta aiemmin Mirja oli tutustunut toiseen äitiin, johon oli pitänyt yhteyttä vuosien varrella.  Äiti kutsui Mirjan kylään minne hän sitten meni oman 5-vuotiaan lapsensa kanssa.

"Me mentiin sinne kylään tytön kanssa ja se oli siellä kahden oman pienen lapsensa kanssa. Kun tultiin sisään tajusin heti, et se on sekaisin. Pöydällä oli neulat, ruiskut ja kamaa. Ei mennyt kauaa kun olin jo vetänyt.  Me jäätiin sinne yöksi ja yön aikana se äiti meni psykoosiin. Lapset oli onneks nukkumassa. Mä mietin, et miten helvetistä oon taas tässä pisteessä? Jälkikäteen ajatellen mun kynnys käyttää oli madaltunut jokaisella pilven poltto ja alkoholin juomis-kerralla. Jos mulla ei ois ollut niitä taustalla, en ois vetänyt. Siksi nykyään tajuan, etten voi käyttää mitään päihteitä. Jos otan yhden, se on portti aina vaan syvemmälle. "

Mirja tajusi, että nyt on tehtävä jotain. Hän soitti poliisit ja lastensuojelun paikalle. Psykoosissa oleva äiti oli saatava hoitoon ja lapset pelastettua.

”Mua pelotti ihan hirveesti, et mun oma lapsi otetaan huostaan,  mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja. En pystynyt jättämään niitä lapsia sinne sekaisin olevan äidin kanssa. Tein päätöksen olla rehellinen ja se pelasti mut ja mun lapsen.”

Mirja sai pitää lapsensa ja lastensuojelu seurasi heidän elämäänsä tiiviisti jonkun aikaa.

”Toi tapaus oli viimeinen piste mun käyttämiselle. Luojan kiitos olin hommannut itselleni sen kummin. Soitin sille ja kerroin kaiken mitä on tapahtunut. Se tuli meille yhden toisen NA:laisen naisen kanssa ja ne vei mut kokoukseen. Mua hävetti ja pelotti ihan törkeesti. En ois millään halunnut myöntää mitä on käynyt. Mun kummi painosti mut puhumaan rehellisesti ja sitten vaan nostin käden pystyyn, sain puheenvuoron ja aloin puhumaan. Se oli yks mun elämän parhaista päätöksistä. Ihmiset tsemppas mua ihan hirveesti ja kertoi omia kokemuksiaan retkahduksistaan ja kuinka ne oli lopulta selvinnyt ja elänyt jo vuosia puhtaana. Kaikki häpeä ja syyllisyys poistui ja mussa heräsi toivo.”

Mirjan puhdas elämä alkoi ja nyt sitä on kestänyt jo kahdeksan vuotta.

"Olin elämäni varrella saanut jos jonkinlaista ohjetta miten elää raittiina, mutta ne kaikki lähti väärästä näkökulmasta liikenteeseen. A-klinikan ja katkaisuhoitojen näkökulma oli se, että pitää löytää elämään töitä, opiskeluja ja harrastuksia mahdollisimman nopeasti. Mulla oli ne kaikki, mutta en silti pysynyt raittiina.”

”Na:ssa mulle sanottiin, että sun päihdeongelma ei ole syntynyt hetkessä niin se ei myöskään poistu hetkessä. Nyt sun on tärkeintä keskittyä vain tähän päivään kerrallaan ja selviytyä siitä puhtaana. Ja me autetaan sua siinä. Kaiken muun ehtii myöhemmin ja näinhän siinä on käynyt. Mulla on nykyään ammattikorkeakoulututkinto Sosiaali-ja terveysalalla ja vakituinen työ. Oon myös tehnyt paljon töitä päihdeongelmaisten kanssa. Kaikki on sen ansiota, että suostuin pysähtymään ja hoitamaan omaa ongelmaani riittävän pitkään.

”Na on antanut mulle kokemuksen siitä, etten ole yksin. Meitä on yksistään jo Helsingissä useita satoja ja Suomessa tuhansia entisiä huumeidenkäyttäjiä, jotka elää nykyään puhtaana. Na on myös maailmanlaajuinen toveriseura, joten löydän kaltaisiani aina kun matkustan. Se yhteys on olemassa ihan mihin vaan meen.”

”Muiden addiktien kanssa mun ei aina tarvitse selittää miksi mä tunnen näin. Oon aina ajatellut, että oon poikkeava muista ja että kukaan muu ei tunne samalla tavalla kuin mä. Addiktio on sairaus ja huumeidenkäyttö on sairauden oire. Kun ihminen raitistuu on hyvin tyypillistä, että addiktiot siirtyy johonkin muuhun toimintaan. Syömishäiriöt, seksi-addiktiot, pakkomielteinen liikunta, rahan käyttö, pelaaminen tai ihan mikä vaan millä pystyy pakenemaan tunteitaan. Na:ssa meillä on 12 askeleen ohjelma käytössä, minkä avulla noita asioita pystyy työstämään ja toipumaan. "

Pikkuhiljaa käyttämisen pakkomielle alkoi hävitä, mutta se ei tapahtunut sormia napsauttamalla.

"Ajan kanssa sain muuta tilalle. Aikaa sain käymällä kokouksissa ja soittelemalla muille vertaisille. Alussa jouduin ihan päivittäin tilanteisiin, missä jouduin soittamaan kummille tai jollekin muulle addiktille. Se vaatii ihan älytöntä rehellisyyttä, että pysyy puhtaana. Mitään ajatuksia ja tunteita ei voi jäädä pitämään sisälleen vaan ne pitää puhua ulos, ettei ne muutu toiminnaksi. Kokouksiin pääseminen oli alussa haastavaa kun lapsi oli vasta 5-vuotias enkä tietenkään voinut joka ilta olla menossa vaikka lastenhoito olisikin järjestynyt. Kaupungin kotipalvelu kävi meillä hoitamassa mun tyttöä parina iltana viikossa, että pääsin kokoukseen.”

”Aluksi tunteet oli aivan valtavia ja ne vei mun toimintakyvyn kokonaan. Ihan arkipäiväiset vastoinkäymiset saattoi käynnistää mussa ihan valtavat reaktiot. Oon soittanut lukuisia itku-potku-raivari-puheluita kummille ja muille na:laisille ja tärkeintä on ollut se, että mut on hyväksytty sellaisena kun oon niiden tunteiden kanssa. Ja ihmiset on jakanut kokemustaan siitä miten ne on selvinnyt. Ajan myötä tunteet on arkipäiväistynyt ja mun itsesäätelymekanismit vahvistunut."

Mirja oli ollut n. 4kk raittiina kun hän hakeutui pitkään terapeuttiseen avomuotoiseen yhteisöhoitoon.  Hoito oli 1,5 vuoden mittainen ja siellä käsiteltiin koko elämää TA-terapian avulla. Hoitoon kuului ryhmätapaamiset kahtena päivänä viikossa 8 tuntia kerrallaan, lukuisia itsetutkiskelu-tehtäviä sekä yksilökeskusteluja. Yhteisöhoidossa yhteisön jäsenet ovat merkittävässä roolissa. He jakavat toisilleen elämäänsä ja saavat sitä kautta peilausta ja palautetta toiminnalleen.

"Siellä hoidossa oli turvallista. Mulle asetettiin rajat, joita mulla ei koskaan ollut ollut. Tämä on tyypillistä addikteille ylipäänsä. Olin ok just sellaisena kuin oon. Sain kipuilla ja mut hyväksyttiin. Opin, että oon addikti ja se ei oo mun vika, että musta on tullut addikti, mutta mulla on valta ja vastuu muuttaa itseäni. Kukaan muu ei voi tehdä sitä mun puolesta.”

”Hoidossa meillä oli säännöt, mitä piti noudattaa. Ja yhteisö huolehti siitä, että niitä noudatetaan. Säännöt perustui siihen, että kaikilla on turvallista olla. Rajoista kiinni pitäminen ja sopeutuminen niihin ei todellakaaan ollut helppo projekti. Tiesin, että rajoista pitää pitää kiinni, mutta oma vanha käytös ja tunne puski vahvasti pintaan. Sitten huudettiin ja raivottiin ja itkettiin.  Mulla se prosessi oli jatkuvaa rajojen testausta. Aina vähän aikaa sopeuduin kun taas sitten aloin oireilemaan. Hoidossa oli säännöt, ja jos niitä ei noudattanut, sai uloskirjauksen. Se on meille addikteille äärettömän tärkeää, että laitetaan selkä seinää vasten. Me ollaan mestareita selittelemään itsellemme ja muille käytöstämme.  Sanotaan, että ollaan itsekusetuksen mestareita. Hyvässä hoidossa tällainen asia on tajuttu ja addiktit ei pääse hämmentämään soppaa niinkuin ne on tehnyt koko ikänsä. Myös siellä sain vahvaa viestiä siitä, että raitistumisen tulee olla näin alussa ensisijalla elämässäni. Mulla oli tapana haalia itellenj ihan hirveesti tekemistä ja vastuita. Muistankin kun mun terapeutti useammin kuin kerran hermostui muhun ja huusi, että ”Sä et voi säätää kaikkea koko ajan!”  Ja oikeessahan se oli. Elämä on pidettävä sen kokoisena, et sen jaksaa kantaa. Hoito oli mun elämäni ensimmäinen ”koulu”, jonka oon käynyt loppuun asti kerralla ja sovitusti. ”

”Sitä hoitoa ei enää ole olemassa niin kuin ei monia muitakaan hyviä hoitoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on lähestulkoon kaikki lääkkeettömät huumekuntoutukset ajettu alas ja tilalle on tullut korvaushoito. Se on äärettömän surullista. Korvaushoito on narkomaanien kannalta kärjistetysti kuoleman tuomio. Se on yhteiskunnalta viesti, että ei susta ole elämään raitista elämää, ota tästä opiaatteja, valtio maksaa.”.

”Mä ja lukuisat muut toipuvat addiktit suomessa ja ympäri maailmaa tiedetään, että puhdas elämä ilman mitään tajuntaan tai mielialaan vaikuttavaa ainetta on täysin mahdollista. Sairauden tilassa oleva addikti ei sitä tiedä. Mulle yks lääkäri ehdotti silloin kun olin ihan alkumetreillä raittiudessa,  että oonko ajatellut korvaushoitoa vaihtoehtona?  Tietenkin siinä vaiheessa kun olin vielä heikoilla mulle tuli tunne, että olisko mun mahdollista päästä siihen? Luojan kiitos olin jo ehtinyt luomaan pohjan NA:han ja sain voimat sanoa, että ei kai se mikään vaihtoehto oo. Mut se kertoo hyvin siitä, miten vielä kärsivä addikti on heikoilla ja on vastuutonta yhteiskunnalta tarjota sellaista vaihtoehtoa. Jos mä olisin mennyt korvaushoitoon mun elämä olis totaalisen erilaista. Olisin edelleen riippuvainen aineesta ja tuskin olisin pystynyt jättämään sitä maailmaa taakseni. Nyt mä oon ihan oikeasti vapaa. ”

”Mä oon addikti ja tulen aina olemaan, mutta se ei ole mulle enää mikään kuolemantuomio vaan pystyn elämään täyspainoista elämää ja vaikuttamaan siihen miten voin. En ole enää yhtä mun tunteiden kanssa vaan pystyn erottamaan käytöksen tunteista. Olen selvinnyt puhtaana tähän asti muiden toipuvien addiktien tuella. Mun jokapäiväiset valinnat vaikuttaa siihen mihin suuntaan mä meen. Mulle yks annos on liikaa ja tuhat liian vähän. Siksi päätän olla ottamatta sitä ensimmäistä. Ei mun ole enää vuosiin tehnyt mieli käyttää. Se meni niin, että aluksi mun oli pakko käyttää, sitten en voinut käyttää ja nykyään en enää halua käyttää. Na ja 12 askeleen työ on mulle elämäntapa ja autan muita ihmisiä selviämään päihderiippuvuudesta. Moni kysyy, et miks mun vieläkin pitää käydä siellä, että oonko vieläkin niin heikoilla? Vastaan, että ei mun pidä käydä missään, mutta mä haluan käydä. Meillä on se periaate, että annetaan pois se mitä ollaan ilmaiseksi saatu. Eli autetaan uusia jäseniä saamaan puhtaudesta kiinni niin kuin meitäkin on autettu. Sillä tavoin meidän toveriseura kasvaa ja yhä useampi ihminen saa mahdollisuuden päästä huumeista eroon. Meillä ei erotella huumeita toisistaan ja myös alkoholi on huume.”

Suomen kuuden suurimpien kuntien (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere ja Oulu) päihdepalvelujen tilastot kertovat karua kieltään. Vuonna 2016 näissä kunnissa korvaushoitossa olevien 18-64-vuotiaiden asiakkaiden määrä oli yhteensä 2045 asiakasta ja kustannukset yhteensä 8 176 314 e.

Kuntoutushoidon asiakasmäärä edellä mainituissa kunnissa oli vastaavasti 1450 asiakasta v.2016 ja kustannukset 3 347 729 e. (Kuuden suurimman kaupungin päihde- ja mielenterveyspalvelut ja kustannukset vuonna 2016: 62,86)

Näyttäisikin siltä, että opioidi-korvaushoito todella on tämän päivän suuntaus Suomessa, kun katselee asiakasmääriä ja käyttettyjä euroja. Tähän aiheeseen olisi mielenkiintoista paneutua syvemmin, mutta taitaa olla niin, että blogin pituus on ylitetty jo reippaasti. Mieleen nouseekin kysymys, onko Suomen päihderiippuvaiset jätetty heitteille tarjoamalla heille enenevissä määrin korvaushoitoa?

LÄHTEET:

Auri Lyly. 2017: Kuuden suurimman kaupungin päihde- ja mielenterveyspalvelut ja kustannukset vuonna 2016. Kuusikkotyöryhmän julkaisusarja 3/2017. Julkaistu 19.6.2017. www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/Paihde_ja_mielenterveyspalvelujen_raportti_2016.pdf Luettu 26.10.2017.

Huumeongelmaisen hoito: Psykososiaaliset hoito- ja kuntoutusmuodot  Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Päihdelääketieteen yhdistyksen asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2012. < Www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50041> Luettu 25.10.2017.

Kuoppasalmi, Kimmo, Heinälä, Pekka –  Lönnqvist, Jouko 2011. Päihdehäiriöt. Teoksessa Lönnqvist, Jouko - Henriksson, Markus - Marttunen, Mauri - Partonen, Timo (toim.): Psykiatria. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. 406-407.

Narcotics Anonymous 1988. Fifth edition. Van Nuys. World service office, Inc.

NA-Nimettömät Narkomaanit. 2016. <www.nasuomi.org > luettu 25.10.2017.

Thl. Mielenterveys. Päihderiippuvuus. Päivitetty 13.10.2014. Luettu 25.10.2017. Www.thl.fi/fi/web/mielenterveys/mielenterveyshairiot/päihderiippuvuus

Nimetön haastateltava. 2017. Haastateltu puhelimitse 19.10.2017

MT MIELIALAHÄIRIÖT: F30-31 lapsella

MT MIELIALAHÄIRIÖT: F30-31 lapsella

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyypillinen alkamisaika on 15-35 v. Diagnoosin saamiseen oireiden alkamisesta menee n. 8 vuotta. Koska varhainen tunnistaminen on hoidon tasapainon ja väärien diagnoosien välttämisen vuoksi tärkeää, meitä mietityttää mitä tulisi osata ottaa huomioon, jotta kaksisuuntainen mielialahäiriö voitaisiin todeta ja asianmukainen hoito aloittaa mahdollisimman pian jo lapsena. 

Pitkään ajateltiinkin, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä ei esiintyisi lapsilla kypsymättömien kognitiivisten rakenteiden vuoksi. Vaikka merkintöjä lapsuusiän maniasta ja sen hoidosta on 1920-luvulta lähtien, on sen diagnosointi ollut melko harvinaista. Viime aikojen lisääntynyt tutkimustieto onkin tullut tarpeeseen, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriö voi puhjeta alle kouluikäisenä ja hoitamattomana se heikentää koulumenestystä ja toimintakykyä ja haittaa lapsen psykososiaalista kehitystä. Edelleenkin se jää usein tunnistamatta tai tulkitaan muuksi häiriöksi esim. ADHD:ksi. (Puustjärvi – Kumpulainen 2008.) Ylivilkkaushäiriöt saattavat kuitenkin olla merkki alkavasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä (Toivio – Nordling 2013: 207). Kaksisuuntaisen mielialahäiriön erottaminen ADHD:stä on tärkeää myös siksi, että ADHD:n hoidossa käytettävät stimuloivat lääkkeet saattavat laukaista manian (Sadeniemi – Aer – Jänkälä –  Sorvaniemi – Stenberg 2013: 85). 

Lasten ja varhaisnuorten kaksisuuntainen mielialahäiriö alkaa usein vakavalla masennusjaksolla. Ennen taudin puhkeamista saattaa esiintyä ennakko-oireita kuten omien mielialojen tunnistamisen ja säätelyn vaikeus, keskittymisvaikeudet, uniongelmat ja estoton käytös. (Puustjärvi 2012.)

Häiriön diagnosointiin käytetään samoja kriteerejä kuin aikuisilla lapsen ikä ja kehitystaso huomioon ottaen. Manian oireita ovat kohonnut mieliala, ärtyneisyys, suuruusajatukset, vähentynyt unentarve, taukoamaton puhe, keskittymiskyvyn ja tarkkaavaisuuden häiriöt, psykomotorinen aktiivisuus, mielihyvähakuinen käytös sekä psykoottiset oireet ja itsetuhoisuus (Lastenmielenterveystalo).  Masennusoireet ovat samoja lapsilla kuin aikuisilla: toimintakykyä alentava mielialan lasku, toimettomuus, syyllisyyden tunto, ilottomuus ja ärtyneisyys. Lapsilla ärtyneisyys ja motorinen levottomuus ovat tavallisempia kuin aikuisilla. (Puustjärvi 2012.)

Lapsena puhjennut häiriö ei ole yhtä tarkkarajainen manian ja masennuksen jaksojen suhteen kuin vanhempana puhjennut. Tyypillistä on päivittäin vaihteleva mieliala ja sekamuotoinen taudinkuva. Diagnosoinnin apuna käytetään vanhempien haastattelua, mielialapäiväkirjaa ja psykologisia tutkimuksia, joilla kartoitetaan lapsen yleistä taitotasoa ja persoonallisuutta. (Puustjärvi – Kumpulainen 2008.)

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on osittain periytyvää ja erityistä huomiota olisikin kiinnitettävä lapsiin, joiden lähisuvussa tautia esiintyy. 75% kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan vanhemman lapsista ei kuitenkaan koskaan sairastu mielialahäiriöön. (Sadeniemi ym. 2013: 274.) Yhteenkuulumattomuuden tunne, epäjohdonmukainen kasvatus ja perheen ristiriidat kasvattavat riskiä sairastua. Unenpuute ja stressi voivat myös olla laukaisevia tekijöitä. (Puustjärvi – Kumpulainen 2008.)

Erään Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan äidin alhainen koulutustaso, isän alhainen tai korkea ikä sekä syntymäpaikka ovat yhteydessä lapsen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.  (Chudal 2015). Tässä tutkimuksessa ei huomioitu vanhempien mahdollista mielialahäiriötä ja olisikin ollut mielenkiintoista nähdä mikä sen osuus olisi ollut loppupäätelmissä.

Hoidon onnistumisen kannalta on tärkeää, että lapsella on vahva tukiverkosto, joka sitoutuu hoitoon. Lapselle tulee luoda vakaa rytmi arjessa, jotta lapselle voidaan taata edellytykset ikätasoa vastaavalle normaalille kehitykselle sekä stressinhallinnan ja ongelmanratkaisun harjaannuttamiselle. Huomiota tulee myös kiinnittää ympäristöön, sillä lapsi on sairautensa vuoksi altis vaaroille. (Lastenmielenterveystalo.) Hoito on kokonaisvaltaista ja tavoitteena on sairauden ymmärtäminen ja hyväksyminen, akuuttien oireiden lievittäminen, psykososiaalisen toimintakyvyn ylläpitäminen ja parantaminen sekä elämänhallinta sairauden kanssa. Hoitomuotoina käytetään psykoedukaatiota, perheen tukemista, psykoterapiaa ja lääkitystä. (Hämäläinen – Kanerva – Kuhanen – Schubert – Seuri 2017: 282-284.)

Varsinkin oirejaksojen aikana sairas lapsi vie paljon vanhempien huomiota ja voimia. Mikäli perheessä on useampia lapsia, saattaa tämä herättää muissa lapsissa mustasukkaisuutta ja katkeruutta. Maanista sisarusta kohtaan saatetaan tuntea pelkoa ja myös häpeää. On tärkeää, että muut lapset voivat avoimesti puhua tunteistaan ja että heille kerrotaan sisaruksen mielialavaihteluiden johtuvan sairaudesta eikä esim. muista ihmisistä. Korostetaan, että muut lapset saavat olla iloisia, vaikka sisarus on surullinen tai raivokas eikä heidän tarvitse olla ”helpompia lapsia” säästääkseen vanhempien voimia. Vanhempien jaksamisen lisäksi tulee huomiota kiinnittää perheen muiden lasten mahdolliseen oireiluun ja tuen tarpeeseen. (Sadeniemi ym. 2013: 263-266.)

Jotta lapsen käyttäytymistä voi pitää poikkeavana, tulee olla vahva tieto lapsen normaalista kehityksestä. Siihenkin kuuluu mielialavaihtelua, uhmaa, mielikuvitusta, kokeilua ja rajojen hakemista. Häiriökäyttäytymiseen vaikuttavat monet tekijät eikä alle kouluikäinen pysty välttämättä kovin realistisesti analysoimaan omaa toimintaansa. Lisäksi kun vielä monia käytöshäiriöitä saattaa esiintyä samanaikaisesti, ei diagnoosin tekeminen ole yksinkertaista. Meistä tuntuu, että tulevina sairaanhoitajina emme välttämättä osaa lapsen poikkeavan käytöksen perusteella tulkita mistä häiriöstä on kyse. Oleellisempaa olisikin tiedostaa erilaisten häiriöiden ja sairauksien mahdollisuus ja saada mahdollisuus ottaa asia puheeksi vanhempien kanssa ja ohjata heitä mahdollisiin tutkimuksiin lapsen oireiden taustalla olevien tekijöiden selvittämiseksi ja diagnoosin saamiseksi. Hoitotyössä on tärkeää huomioida myös perheen muut lapset, sillä he ovat sairastuneelle tärkeä tuki tulevaisuudessa.

LÄHTEET:

Chudal, Roshan 2015. Prenatal and perinatal risk factors for bipolar disorder. Väitöskirja. Turku: Turun yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta.

Hämäläinen, Kaisu –  Kanerva, Anne  –  Kuhanen, Carita –  Schubert, Carla –Sauri, Tarja 2017. Mielenterveyshoitotyö. 5., uudistettu painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Lastenmielenterveystalo. Mielenterveystalo.fi <https://www.mielenterveystalo.fi/lapset/ammattilaisille/hairiot/mieliala_ja_ahdistuneisuushairiot/Pages/kaksisuuntainen_mielialahairio.aspx>. Luettu 22.10.2017.

Puustjärvi, Anita 2012. Voiko lapsellakin olla kaksisuuntainen mielialahäiriö? adhd 2. 10-15.

Puustjärvi, Anita – Kumpulainen, Kirsti 2008. Kaksisuuntainen  mielialahäiriö lapsuudessa. Lääketieteellinen  Aikakauskirja Duodecim 124(18). 2095-101.

Sadeniemi, Minna –Aer, Juhani –Jänkälä, Kirsi –  Sorvaniemi, Marko –Stenberg, Jan-Henry 2013. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. 1. painos. Helsinki: Duodecim.

Toivio, Timo – Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia.3., uudistettu painos. Helsinki: Edita.