MT PÄIHDEHÄIRIÖT: Näkökulmia päihderiippuvuudesta, toipumisesta ja hoidosta

MT Päihdehäiriöt

Näkökulmia päihderiippuvuudesta, toipumisesta ja hoidosta

Päihderiippuvuus koskettaa monia suomalaisia eri tavoin. Lähestulkoon jokaisella on joku päihderiippuvainen lähipiirissään. Se voi olla perheenjäsen, sukulainen, työkaveri, naapuri tai harrastusyhteisöön kuuluva jäsen. Päihderiippuvuudesta on ollut paljon erilaisia näkökulmia vuosien varrella ja mm. siitä on kiistelty, luetaanko riippuvuus sairaudeksi.

Suomessa yleisin päihde on alkoholi, koska sen saatavuus on helppoa. Vuonna 2008 aikuisväestön keskuudesta raportoitiin n.90%: n käyttävän alkoholia. Valtakunnallisesti ajateltuna päihteiden saatavuuden säätelyllä voidaan vaikuttaa päihdeongelmien määrään.

Alkoholin lisäksi vakaviin päihderiippuvuuksiin luetaan huumeiden hallitsematon käyttö. Huumeita ei voida jakaa vain yhteen ryhmään kuten alkoholi, vaan niitä on useita, jotka vaikuttavat erilaisin tavoin. Erilaisista vaikutustavoista huolimatta kaikki päihteet vaikuttavat aivoissa mielihyvää säätelevillä alueilla ja niillä on keskeinen merkitys riippuvuuden kehittymisessä. Geneettiset eli perinnölliset tekijät erottavat yksilöiden eroja riippuvuuksien synnyssä ja kehittymisessä. Puhutaan keskushermoston toiminnan sairaudesta silloin kun runsaan ja pitkäaikaisen päihteidenkäytön seurauksena on kehittynyt päihderiippuvuus.

Hyvän hoitotasapainon saavuttaakseen riippuvainen hyötyy useimmiten täysraittiudesta ja raittiuden jatkuvuudesta. Poikkeuksellista on, että raitistuminen tapahtuisi yksittäisen hoitotoimenpiteen seurauksena.

Päihteet tuottavat mielihyvää, vähentävät ahdistusta ja ohimenevästi parantavat toimintakykyä ja näistä syistä niitä pääasiallisesti käytetään.

Päihdeongelmaan liittyy monia tekijöitä, kuten geneettinen alttius, ympäristötekijät sekä aivotoiminta. Näistä monista tekijöistä huolimatta päihderiippuvuus on nähtävissä ytimeltään lääketieteellisenä ilmiönä: on kyseessä krooninen uusiutuva aivosairaus, joka perustuu biokemialliseen muutostilaan. (Kuoppasalmi – Heinälä  - Lönnqvist  2008: 406-407.)

Päihderiippuvuudet ovat asteeltaan erilaista ja on yksilöitä, jotka eivät tarvitse lainkaan hoitoa eroon pääsyssä. Kun riippuvuus on lievä-asteista, voi hoitosuhde yhteen henkilöön olla riittävä. Pitkäaikaista hoitoa ja kuntoutusta tarvitaan pitkäaikaisisten, kroonistuneiden riippuvuuksien hoidossa.

Päihdehoito on kokonaisuus, joka koostuu vieroitushoidosta ja psyykkisen riippuvuuden hoidosta. Vieroitushoito on vain pieni osa hoitoa. Erilaisia menetelmiä riippuvuuden hoitoon ovat lääkehoidot sekä psykososiaalinen hoito, esimerkiksi keskusteluhoito. Pääasiassa riippuvuuden hoito tapahtuu avohoidossa. (THL.)

Tehdessäni haastattelua kiinnostuin ottamaan selvää mitä päihderiippuvaiset itse ajattelevat riippuvuudesta. Sain lainaksi Nimettömien Narkomaanien kirjan, jonka toipuvat addiktit ovat itse kirjoittaneet. Kirja on suunnattu ensisijaisesti toveriseuran jäsenistön käyttöön, mutta antaa suhteellisen hyvän kuvan heidän näkökulmastaan sairauteen ja toipumiseen. Kirja on saatavilla myös suomenkielisenä.

Käypähoito suosituksesssa yhdeksi huumehoidon kuntoutusmuodoksi on lueteltu Nimettömien Narkomaanien vertaistukiryhmät (Huumeongelmaisen hoito. Psykososiaaliset hoito- ja kuntoutusmuodot.)  

Nimettömien narkomaanien jäsenet identifioivat itsensä addikteiksi. Addiktit kertovat sairastavansa parantumatonta, etenevää, ja kuolemaan johtavaa sairautta, jota kutsutaan addiktioksi. Ensiarvoisen tärkeää ei ole se, miten sairaus on saanut alkunsa vaan se, miten siitä pystyy toipumaan ja elämään sairauden kanssa. Sairauden eteneminen voidaan pysäyttää, jolloin toipuminen on mahdollista. Toipuminen alkaa käytön lopettamisella. (Narcotics Anonymous. 1988: 7,13)

Toipuvien addiktien näkökulmasta addiktio on fyysinen, psyykkinen ja hengellinen sairaus, joka vaikuttaa ihmisen jokaisella elämän osa-alueella. Fyysinen osuus on pakonomainen tarve käyttää ja kykenemättömyys lopettaa käyttö sen aloitettuaan. Sairauden psyykkinen puoli ilmenee pakkomielteenä ja ylitsepääsemättömänä haluna käyttää, vaikka tietää tuhoavansa elämäänsä. Hengellinen puoli on totaalinen itsekeskeisyys.

Addiktien kokemus on se, että moni on yrittänyt lopettaa tahdonvoiman avulla, mutta se on onnistunut vain väliaikaisesti. Ohjelman perusta on kahdessatoista askeleessa, jonka avulla addiktit työskentelevät säilyttääkseen puhtautensa, joka on heidän terminsä raittiudelle. (Narcotics Anonymous 1988: 20-21.)

”Olemme toipuvia addikteja ja kokoonnumme säännöllisesti auttaaksemme toisiamme pysymään puhtaana. Tämä on ohjelma,  jossa pidättäydytään täysin kaikista huumeista. Jäsenyydelle on vain yksi edellytys: halu lopettaa käyttäminen. ”(NA-Nimettömät narkomaanit.)

Na-ohjelmassa kaikki päihteet luokitellaan huumeeksi, myös alkoholi. Toipuakseen addiktin tulee pidättäytyä kaikista huumeista. (Narcotics Anonymous 1988: 18) Ylempänä THL:n sivuilla mainitaan, että päihderiippuvuuden yksi hoitomuoto on lääkehoito. Nimettömien narkomaanien kokemus on se, että usein lääkärit eivät ole ymmärtäneet riiippuvuutta vaan määränneet heille lääkeittä auttaakseen päihteistä eroonpääsyssä. Tämä ei kuitenkaan auta addiktia vaan päinvastoin ruokkii riippuvuutta lisää. (Narcotics Anonymous 1988: 14, 18.)

Seuraavassa olemme haastatelleet entsitä päihteidenkäyttäjää.

Mirja aloitti käyttämään alkoholinkäytön 7. luokalla ja ensimmäinen kannabiskokeilu tapahtui 15-vuotiaana.

"Mulla oli aika rankka lapsuus ja aloin oireilemaan päihteillä yläasteelle siirtyessäni. Olin laitoksessa jonkun aikaa ysiluokalla. Muutin pois kotipaikkakunnaltani Helsinkiin opiskelemaan 16vuotiaana. Muistan kun mun äiti oli helpottunut, kun pääsin opiskelemaan. Kai se oli vaan niin neuvoton mun suhteen. Jälkeenpäin olen oppinut, että mun lapsuus on ollut merkittävässä roolissa siinä, että musta tuli päihderiippuvainen."

17-vuotiaana Mirja aloitti bilettämisen ja amfetamiinin ja extaasin käytön. 18-vuotiaana amfetamiinin käyttö oli jo päivittäistä ja sitä Mirja käytti suonensisäisesti.

                     

   "Siinä sivussa tuli vedettyä myös lakkaa, essoja ja pilveä. Elämä oli pelkkää vetämistä ja       bilettämistä. Käytin päivittäin."

Ensimmäiset vieroitusyritykset olivat 21-vuotiaana, mutta ne jäivät muutamien päivien tai viikkojen mittaisiksi. Kaikki yritykset Mirja jätti kesken, koska päihteet vetivät niin paljon puoleensa.

"Addiktiota on vaikea selittää sellaiselle, joka ei sitä ole kokenut, mutta sitä kamaa on vaan pakko vetää. Selvinpäin on niin tyhjä olo ja mikään ei tunnu miltään. Toimintakyky on ihan hukassa eikä pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, mistä saa seuraavan annoksen. Kun sitten taas vetää, tulee kokonainen olo ja toimintakyky palautuu."

22-vuotiaana Mirja sai tietää olevansa raskaana. Hän hakeutui taas kerran hoitoon hyvin pian saatuaan tiedon raskaudesta.

”Ehdin vielä vetää ennen hoitoon pääsyä, vaikka tiesin olevani raskaana. Se onkin hyvin kuvaavaa kun elää päihdesairauden kanssa. Mä oksensin joka kerta kun vedin vedot (suonensisäisesti otettu annos), koska olin raskaana, mut silti mun oli pakko vetää. Ei edes vauvan ajatteleminen saanut mua lopettamaan.”

Vappuna 2004 Mirja pääsi vieroitushoitoon, mistä hän siirtyi jatkohoitoon. Jatkohoidon hän keskeytti, mutta ei kuitenkaan retkahtanut sieltä lähtiessään. Hoidossa Mirja sai ensikosketuksen NA Nimettömien Narkomaanien toveriseuraan.

”Kävin NA-kokouksissa raskauden aikana ja se varmaan auttoi mua mun raittiudessa.  En kuitenkaan ollut siellä rehellinen ja toipuminen on käytännössä mahdotonta ilman rehellisyyttä.”

Yksi kannabiksen käyttökerta oli vielä raskauden aikana. Raskauden loppuvaiheessa Mirja pääsi asumaan ensikotiin, missä jatkoi asumista vauvan syntymän jälkeen.

Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa meni kutakuinkin hyvin ja ilman ainuttakaan retkahdusta.

”Olin ensikodissa ja niin kiinni vauvassa,  että jotenkin se käyttäminen ei ollut silloin läsnä meidän elämässä.”

Mirja muutti omaan kotiin vuoden ikäisen lapsensa kanssa.

” Ensimmäisen vuoden jälkeen aloin taas käyttämään alkoholia ja pilveä. Ensin se oli vaan satunnaista silloin kun lapsi oli hoidossa,  mut pikkuhiljaa käyttö lisääntyi ja lopulta polttelin pilveä myös kotona lapsen läsnäollessa. En tietenkään sen nähden, mut livahdin salaa parvekkeelle polttamaan jointin (sätkä).”

Mirja aloitti opinnot sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa lapsen ollessa 2-vuotias.

”Elämänhallinta oli aika hukassa. Mulla meni kahden vuoden koulutukseen viisi vuotta. Mut valmistuin! Koulussa tutustuin yhteen tyttöön, joka diilas mulle pilveä. Mulla oli tapana vetää muutamaan viikon putkia ja sit taas pitää pikku tauko. Se merkitsi mulle tosi paljon, etten käyttänyt iv:sti, ajattelin etten oo enää narkkari. Nykyään tajuan, että se oli vaan yks keino puolustella itelleni mun käyttämistä. Se on hyvin tyypillistä addikteille.”

Muutaman vuoden käytettyään Mirja alkoi kokea kielteisiä tunteita käyttämisen suhteen ja hän hakeutui takaisin NA-kokouksiin.

”Menin taas kerran NA:han kun tuntui, et mun käyttäminen on lähtenyt käsistä. En tainnut vieläkään olla ihan pohjalla, mut tällä kertaa pyysin itselleni kummin (tukihenkilö) ja aloin soittelemaan sen kanssa. Yritin taas kerran saada raittiudesta kiinni.”

Ensikodissa viisi vuotta aiemmin Mirja oli tutustunut toiseen äitiin, johon oli pitänyt yhteyttä vuosien varrella.  Äiti kutsui Mirjan kylään minne hän sitten meni oman 5-vuotiaan lapsensa kanssa.

"Me mentiin sinne kylään tytön kanssa ja se oli siellä kahden oman pienen lapsensa kanssa. Kun tultiin sisään tajusin heti, et se on sekaisin. Pöydällä oli neulat, ruiskut ja kamaa. Ei mennyt kauaa kun olin jo vetänyt.  Me jäätiin sinne yöksi ja yön aikana se äiti meni psykoosiin. Lapset oli onneks nukkumassa. Mä mietin, et miten helvetistä oon taas tässä pisteessä? Jälkikäteen ajatellen mun kynnys käyttää oli madaltunut jokaisella pilven poltto ja alkoholin juomis-kerralla. Jos mulla ei ois ollut niitä taustalla, en ois vetänyt. Siksi nykyään tajuan, etten voi käyttää mitään päihteitä. Jos otan yhden, se on portti aina vaan syvemmälle. "

Mirja tajusi, että nyt on tehtävä jotain. Hän soitti poliisit ja lastensuojelun paikalle. Psykoosissa oleva äiti oli saatava hoitoon ja lapset pelastettua.

”Mua pelotti ihan hirveesti, et mun oma lapsi otetaan huostaan,  mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja. En pystynyt jättämään niitä lapsia sinne sekaisin olevan äidin kanssa. Tein päätöksen olla rehellinen ja se pelasti mut ja mun lapsen.”

Mirja sai pitää lapsensa ja lastensuojelu seurasi heidän elämäänsä tiiviisti jonkun aikaa.

”Toi tapaus oli viimeinen piste mun käyttämiselle. Luojan kiitos olin hommannut itselleni sen kummin. Soitin sille ja kerroin kaiken mitä on tapahtunut. Se tuli meille yhden toisen NA:laisen naisen kanssa ja ne vei mut kokoukseen. Mua hävetti ja pelotti ihan törkeesti. En ois millään halunnut myöntää mitä on käynyt. Mun kummi painosti mut puhumaan rehellisesti ja sitten vaan nostin käden pystyyn, sain puheenvuoron ja aloin puhumaan. Se oli yks mun elämän parhaista päätöksistä. Ihmiset tsemppas mua ihan hirveesti ja kertoi omia kokemuksiaan retkahduksistaan ja kuinka ne oli lopulta selvinnyt ja elänyt jo vuosia puhtaana. Kaikki häpeä ja syyllisyys poistui ja mussa heräsi toivo.”

Mirjan puhdas elämä alkoi ja nyt sitä on kestänyt jo kahdeksan vuotta.

"Olin elämäni varrella saanut jos jonkinlaista ohjetta miten elää raittiina, mutta ne kaikki lähti väärästä näkökulmasta liikenteeseen. A-klinikan ja katkaisuhoitojen näkökulma oli se, että pitää löytää elämään töitä, opiskeluja ja harrastuksia mahdollisimman nopeasti. Mulla oli ne kaikki, mutta en silti pysynyt raittiina.”

”Na:ssa mulle sanottiin, että sun päihdeongelma ei ole syntynyt hetkessä niin se ei myöskään poistu hetkessä. Nyt sun on tärkeintä keskittyä vain tähän päivään kerrallaan ja selviytyä siitä puhtaana. Ja me autetaan sua siinä. Kaiken muun ehtii myöhemmin ja näinhän siinä on käynyt. Mulla on nykyään ammattikorkeakoulututkinto Sosiaali-ja terveysalalla ja vakituinen työ. Oon myös tehnyt paljon töitä päihdeongelmaisten kanssa. Kaikki on sen ansiota, että suostuin pysähtymään ja hoitamaan omaa ongelmaani riittävän pitkään.

”Na on antanut mulle kokemuksen siitä, etten ole yksin. Meitä on yksistään jo Helsingissä useita satoja ja Suomessa tuhansia entisiä huumeidenkäyttäjiä, jotka elää nykyään puhtaana. Na on myös maailmanlaajuinen toveriseura, joten löydän kaltaisiani aina kun matkustan. Se yhteys on olemassa ihan mihin vaan meen.”

”Muiden addiktien kanssa mun ei aina tarvitse selittää miksi mä tunnen näin. Oon aina ajatellut, että oon poikkeava muista ja että kukaan muu ei tunne samalla tavalla kuin mä. Addiktio on sairaus ja huumeidenkäyttö on sairauden oire. Kun ihminen raitistuu on hyvin tyypillistä, että addiktiot siirtyy johonkin muuhun toimintaan. Syömishäiriöt, seksi-addiktiot, pakkomielteinen liikunta, rahan käyttö, pelaaminen tai ihan mikä vaan millä pystyy pakenemaan tunteitaan. Na:ssa meillä on 12 askeleen ohjelma käytössä, minkä avulla noita asioita pystyy työstämään ja toipumaan. "

Pikkuhiljaa käyttämisen pakkomielle alkoi hävitä, mutta se ei tapahtunut sormia napsauttamalla.

"Ajan kanssa sain muuta tilalle. Aikaa sain käymällä kokouksissa ja soittelemalla muille vertaisille. Alussa jouduin ihan päivittäin tilanteisiin, missä jouduin soittamaan kummille tai jollekin muulle addiktille. Se vaatii ihan älytöntä rehellisyyttä, että pysyy puhtaana. Mitään ajatuksia ja tunteita ei voi jäädä pitämään sisälleen vaan ne pitää puhua ulos, ettei ne muutu toiminnaksi. Kokouksiin pääseminen oli alussa haastavaa kun lapsi oli vasta 5-vuotias enkä tietenkään voinut joka ilta olla menossa vaikka lastenhoito olisikin järjestynyt. Kaupungin kotipalvelu kävi meillä hoitamassa mun tyttöä parina iltana viikossa, että pääsin kokoukseen.”

”Aluksi tunteet oli aivan valtavia ja ne vei mun toimintakyvyn kokonaan. Ihan arkipäiväiset vastoinkäymiset saattoi käynnistää mussa ihan valtavat reaktiot. Oon soittanut lukuisia itku-potku-raivari-puheluita kummille ja muille na:laisille ja tärkeintä on ollut se, että mut on hyväksytty sellaisena kun oon niiden tunteiden kanssa. Ja ihmiset on jakanut kokemustaan siitä miten ne on selvinnyt. Ajan myötä tunteet on arkipäiväistynyt ja mun itsesäätelymekanismit vahvistunut."

Mirja oli ollut n. 4kk raittiina kun hän hakeutui pitkään terapeuttiseen avomuotoiseen yhteisöhoitoon.  Hoito oli 1,5 vuoden mittainen ja siellä käsiteltiin koko elämää TA-terapian avulla. Hoitoon kuului ryhmätapaamiset kahtena päivänä viikossa 8 tuntia kerrallaan, lukuisia itsetutkiskelu-tehtäviä sekä yksilökeskusteluja. Yhteisöhoidossa yhteisön jäsenet ovat merkittävässä roolissa. He jakavat toisilleen elämäänsä ja saavat sitä kautta peilausta ja palautetta toiminnalleen.

"Siellä hoidossa oli turvallista. Mulle asetettiin rajat, joita mulla ei koskaan ollut ollut. Tämä on tyypillistä addikteille ylipäänsä. Olin ok just sellaisena kuin oon. Sain kipuilla ja mut hyväksyttiin. Opin, että oon addikti ja se ei oo mun vika, että musta on tullut addikti, mutta mulla on valta ja vastuu muuttaa itseäni. Kukaan muu ei voi tehdä sitä mun puolesta.”

”Hoidossa meillä oli säännöt, mitä piti noudattaa. Ja yhteisö huolehti siitä, että niitä noudatetaan. Säännöt perustui siihen, että kaikilla on turvallista olla. Rajoista kiinni pitäminen ja sopeutuminen niihin ei todellakaaan ollut helppo projekti. Tiesin, että rajoista pitää pitää kiinni, mutta oma vanha käytös ja tunne puski vahvasti pintaan. Sitten huudettiin ja raivottiin ja itkettiin.  Mulla se prosessi oli jatkuvaa rajojen testausta. Aina vähän aikaa sopeuduin kun taas sitten aloin oireilemaan. Hoidossa oli säännöt, ja jos niitä ei noudattanut, sai uloskirjauksen. Se on meille addikteille äärettömän tärkeää, että laitetaan selkä seinää vasten. Me ollaan mestareita selittelemään itsellemme ja muille käytöstämme.  Sanotaan, että ollaan itsekusetuksen mestareita. Hyvässä hoidossa tällainen asia on tajuttu ja addiktit ei pääse hämmentämään soppaa niinkuin ne on tehnyt koko ikänsä. Myös siellä sain vahvaa viestiä siitä, että raitistumisen tulee olla näin alussa ensisijalla elämässäni. Mulla oli tapana haalia itellenj ihan hirveesti tekemistä ja vastuita. Muistankin kun mun terapeutti useammin kuin kerran hermostui muhun ja huusi, että ”Sä et voi säätää kaikkea koko ajan!”  Ja oikeessahan se oli. Elämä on pidettävä sen kokoisena, et sen jaksaa kantaa. Hoito oli mun elämäni ensimmäinen ”koulu”, jonka oon käynyt loppuun asti kerralla ja sovitusti. ”

”Sitä hoitoa ei enää ole olemassa niin kuin ei monia muitakaan hyviä hoitoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on lähestulkoon kaikki lääkkeettömät huumekuntoutukset ajettu alas ja tilalle on tullut korvaushoito. Se on äärettömän surullista. Korvaushoito on narkomaanien kannalta kärjistetysti kuoleman tuomio. Se on yhteiskunnalta viesti, että ei susta ole elämään raitista elämää, ota tästä opiaatteja, valtio maksaa.”.

”Mä ja lukuisat muut toipuvat addiktit suomessa ja ympäri maailmaa tiedetään, että puhdas elämä ilman mitään tajuntaan tai mielialaan vaikuttavaa ainetta on täysin mahdollista. Sairauden tilassa oleva addikti ei sitä tiedä. Mulle yks lääkäri ehdotti silloin kun olin ihan alkumetreillä raittiudessa,  että oonko ajatellut korvaushoitoa vaihtoehtona?  Tietenkin siinä vaiheessa kun olin vielä heikoilla mulle tuli tunne, että olisko mun mahdollista päästä siihen? Luojan kiitos olin jo ehtinyt luomaan pohjan NA:han ja sain voimat sanoa, että ei kai se mikään vaihtoehto oo. Mut se kertoo hyvin siitä, miten vielä kärsivä addikti on heikoilla ja on vastuutonta yhteiskunnalta tarjota sellaista vaihtoehtoa. Jos mä olisin mennyt korvaushoitoon mun elämä olis totaalisen erilaista. Olisin edelleen riippuvainen aineesta ja tuskin olisin pystynyt jättämään sitä maailmaa taakseni. Nyt mä oon ihan oikeasti vapaa. ”

”Mä oon addikti ja tulen aina olemaan, mutta se ei ole mulle enää mikään kuolemantuomio vaan pystyn elämään täyspainoista elämää ja vaikuttamaan siihen miten voin. En ole enää yhtä mun tunteiden kanssa vaan pystyn erottamaan käytöksen tunteista. Olen selvinnyt puhtaana tähän asti muiden toipuvien addiktien tuella. Mun jokapäiväiset valinnat vaikuttaa siihen mihin suuntaan mä meen. Mulle yks annos on liikaa ja tuhat liian vähän. Siksi päätän olla ottamatta sitä ensimmäistä. Ei mun ole enää vuosiin tehnyt mieli käyttää. Se meni niin, että aluksi mun oli pakko käyttää, sitten en voinut käyttää ja nykyään en enää halua käyttää. Na ja 12 askeleen työ on mulle elämäntapa ja autan muita ihmisiä selviämään päihderiippuvuudesta. Moni kysyy, et miks mun vieläkin pitää käydä siellä, että oonko vieläkin niin heikoilla? Vastaan, että ei mun pidä käydä missään, mutta mä haluan käydä. Meillä on se periaate, että annetaan pois se mitä ollaan ilmaiseksi saatu. Eli autetaan uusia jäseniä saamaan puhtaudesta kiinni niin kuin meitäkin on autettu. Sillä tavoin meidän toveriseura kasvaa ja yhä useampi ihminen saa mahdollisuuden päästä huumeista eroon. Meillä ei erotella huumeita toisistaan ja myös alkoholi on huume.”

Suomen kuuden suurimpien kuntien (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere ja Oulu) päihdepalvelujen tilastot kertovat karua kieltään. Vuonna 2016 näissä kunnissa korvaushoitossa olevien 18-64-vuotiaiden asiakkaiden määrä oli yhteensä 2045 asiakasta ja kustannukset yhteensä 8 176 314 e.

Kuntoutushoidon asiakasmäärä edellä mainituissa kunnissa oli vastaavasti 1450 asiakasta v.2016 ja kustannukset 3 347 729 e. (Kuuden suurimman kaupungin päihde- ja mielenterveyspalvelut ja kustannukset vuonna 2016: 62,86)

Näyttäisikin siltä, että opioidi-korvaushoito todella on tämän päivän suuntaus Suomessa, kun katselee asiakasmääriä ja käyttettyjä euroja. Tähän aiheeseen olisi mielenkiintoista paneutua syvemmin, mutta taitaa olla niin, että blogin pituus on ylitetty jo reippaasti. Mieleen nouseekin kysymys, onko Suomen päihderiippuvaiset jätetty heitteille tarjoamalla heille enenevissä määrin korvaushoitoa?

LÄHTEET:

Auri Lyly. 2017: Kuuden suurimman kaupungin päihde- ja mielenterveyspalvelut ja kustannukset vuonna 2016. Kuusikkotyöryhmän julkaisusarja 3/2017. Julkaistu 19.6.2017. www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/Paihde_ja_mielenterveyspalvelujen_raportti_2016.pdf Luettu 26.10.2017.

Huumeongelmaisen hoito: Psykososiaaliset hoito- ja kuntoutusmuodot  Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Päihdelääketieteen yhdistyksen asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2012. < Www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50041> Luettu 25.10.2017.

Kuoppasalmi, Kimmo, Heinälä, Pekka –  Lönnqvist, Jouko 2011. Päihdehäiriöt. Teoksessa Lönnqvist, Jouko - Henriksson, Markus - Marttunen, Mauri - Partonen, Timo (toim.): Psykiatria. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. 406-407.

Narcotics Anonymous 1988. Fifth edition. Van Nuys. World service office, Inc.

NA-Nimettömät Narkomaanit. 2016. <www.nasuomi.org > luettu 25.10.2017.

Thl. Mielenterveys. Päihderiippuvuus. Päivitetty 13.10.2014. Luettu 25.10.2017. Www.thl.fi/fi/web/mielenterveys/mielenterveyshairiot/päihderiippuvuus

Nimetön haastateltava. 2017. Haastateltu puhelimitse 19.10.2017