MT HOITOSUHDE: Ajatuksia hyvästä hoitosuhteesta

MT HOITOSUHDE

Ajatuksia hyvästä hoitosuhteesta

Peruslähtökohtana tulisi olla se, että kohdatessa päihde- tai mielenterveyspotilaan, hoitaja kohtaa ihmisen - ei sairautta. Jokainen sairastunut on ihminen, joka on ihan samanlainen kuin kuka tahansa meistä. Ihmisellä on ongelmia, joista ei pysty omin avuin selviytymään ja siksi tarvitsee ammattiapua.

Mielenterveys- ja päihdeongelmille ei ole vain yhtä selittävää syytä, vaan sairauksien taustat ovat moninaisia. Tästä syystä on hyvä tiedostaa se tosiasia, että kuka tahansa meistä - hoitajistakin - voi sairastua vakavasti, ainakin jossain elämän vaiheessa.

On tieteellistä näyttöä siitä, että jonkinasteiset mielenterveyden häiriöt ovatkin itseasiassa yleisempiä aikuisväestön keskuudessa kuin usein ajatellaan. Mm. Uudessa Seelannissa edelleen käynnissä oleva Dunedinin pitkittäistutkimus on osoittanut, että 38 ikävuoteen mennessä 83% väestöstä on kärsinyt jossain elämän vaiheessa diagnosoitavissa olevasta mielenterveyden häiriöstä. Tutkimuksessa on päästy tulokseen, jossa vain 17% ihmisistä on selviytynyt 38-vuotiaaksi ilman minkäänlaisia mielenterveyden häiriöitä. Tätä tutkimusta tukemassa on myös muita pitkittäistutkimuksia eri paikoissa maailmaa. (Shaefer ym.2017.)

Voidaankin olettaa, että iän lisääntyessä myös prosenttiluku kasvaa.

En tässä kirjoituksessa keskity nyt siihen, millä tavoin ihminen on sairastunut, vaan siihen miten ihan joka ikinen potilas tulisi kohdata.

Kun potilas tulee hoitajan vastaanotolle hoitajan tulisi ottaa potilas tasa-arvoisesti kunnioittaen vastaan. Ei ole mitään syytä lähteä kohtaamaan potilasta ylhäältä käsin. Kun potilas tulee kohdelluksi ihmisenä sairauden sijaan, hän todennäköisesti on avoimempi luottamukselliseen yhteistyöhön.

Hoitajan on tärkeä selvittää potilaan omia ajatuksia tilanteestaan ja kuulla mitä potilas viestittää. Käytän sanaa kuulla eikä kuunnella, koska se on tärkeää hoidon onnistumisen kannalta. On erittäin merkityksellistä, että potilas kokee tulleensa kuulluksi, jolloin jo itsessään se on omiaan nostamaan potilaan omanarvontunnetta ja halukkuutta jatkaa hoitosuhteessa.

Potilaslähtöisyys on tärkeä, mutta myös haastava tapa työskennellä. Hoitajan tulee antaa potilaalle tilaa ja valtaa osallistua oman hoitonsa suunnitteluun. Kun potilas tulee kuulluksi ja pääsee itse suunnittelemaan hoitoaan, hän myös todennäköisesti sitoutuu siihen varmemmin. Hoitajan on myös oltava herkkänä tunnistamaan ne kohdat, joissa laittaa rajat. Sairastunut on useasti hyvin paljon tunteidensa vietävänä, joka rajoittaa potilaan toimintakykyä. Onkin äärimmäisen tärkeää haastaa potilasta lähtemään pois omalta mukavuusalueeltaan, mutta missä määrin ja mitä se kenenkin kohdalla on, on yksilöllistä. Jos hoitaja ei ole tarkkana, voi potilas lähteä viemään hoitoaan epätoivottuun suuntaan, suuntaan missä toipumista ei tapahdu. ”En jaksa ja en kykene” ovat varmasti useasti kuultuja lauseita päihde- ja mielenterveyshoitajan työssä. On totta, että se on useimmiten potilaan kokemus tilanteestaan. Tässä kohtaa potilas tarvitseekin tukea, mielestäni oikean ihmisen tukea. On eri asia suunnitella mitä potilaan tulisi tehdä, kuin tarjota tukea sen tekemiseen.

Hoitajan tärkeimpiä tehtävä on mielestäni herättää toivoa potilaassa, jonka myötä syntyy motivaatio omaan toipumiseensa. Tarjota keinoja, jotka ovat juuri hänen tilanteeseen sopivia. Ei vaatia liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Yksin selviäminen on mahdotonta vakavasti sairastuneille. Sairastuneet elävät tunteidensa ja oireidensa kanssa 24 tuntia vuorokaudessa.  Näen, että olisi äärimmäisen tärkeää saada resursseja siihen, että ihmisille löytyisi kontakteja ja tukea arkeen juuri niihin tilanteisiin kun he tukea tarvitsevat.

Hoitajan on hyvä hakea samaistumispintaa omista elämänkokemuksistaan ja kuulluista elämäntarinoista, jotka auttavat ymmärtämään potilasta paremmin. On myös tärkeää tunnistaa omat tunteensa ja pyrkiä olemaan rauhallisesti läsnä vaikeissakin tunnekuohuissa. Hiljaisuuden sietäminen voi olla haastavaa, mutta tarpeellista. Aina ei myöskään tarvitse olla ratkaisua kaikkeen ja senkin voi sanoa ääneen. Ei kannata hoitajana pukea päälleen viittaa, joka poistaa inhimillisyyden. Potilas aistii, jos hoitaja yrittää olla enemmän kuin on. Tunteita ja ajatuksia, niin potilaan kuin omiakin, saa sanoittaa, jolloin keskustelu on hedelmällistä ja toista kunnioittavaa. Kysymyksiä on hyvä esittää rohkeasti. Uskon, että aikuinen ihminen osaa sanoa, mikäli ei halua jostain puhua. On taas yksilöllistä kannattaako silloin haastaa henkilöä puhumaan vai jättää asia myöhemmälle. Ihmisten kanssa puhuminen vaikeista ja henkilökohtaisista asioista on usein haastavaa ja vaatii rohkeutta laittaa itsensä peliin ollakseen aito ihminen ihmiselle.

Tähän asti tuotetut ajatukset ovat omiani ja kirjoitettu ilman lähdemateriaalia. Tunnilla käyty keskustelu aiheesta vahvisti omaa tietämystäni potilaslähtöisestä hoitosuhteesta ja toi tarkennettuja konkreettisia keinoja työskennellä mielenterveys- ja päihdetyössä. Hakiessamme sairaanhoitaja-opintoihin keväällä 2016, pääsykoemateriaalin aiheena oli asiakaslähtöisyys. Olen törmännyt tähän työskentelytapaan muissakin yhteyksissä viimeisten vuosien aikana, mikä on mielestäni hieno asia. Asiakas- ja potilaslähtöisyys näyttäisikin olevan nykyaikaa.

Lukiessani Mielenterveyshoitotyön kirjaa ajatukseni potilaslähtöisestä hoitotyöstä vahvistuu ja tuntuukin siltä, että se on hyvä ja oikea tapa työskennellä potilaan kanssa (Hämäläinen - Kanerva - Kuhanen - Schubert - Seuri 2017 : 139-170).

LÄHTEET:

Hämäläinen, Kaisu - Kanerva, Anne - Kuhanen, Carita - Schubert, Carla - Seuri, Tarja 2017. Mielenterveyden hoitotyö. Potilaan ja hoitajan hoidollinen yhteistyösuhde. Sanoma Pro Oy. Helsinki

Shaefer, Jonathan D. – Caspi, Avshalom  - Belsky, Daniel W. – Harrington , Honalee – Houts , Renate – Horwood L. John  - Hussong, Andrea  - Ramrakha,  Sandhya – Poulton, Richie  - Moffit, Terrie E. Enduring mental health : Prevalence and prediction. Journal of abnormal psychology 2017. Vol. 126. No. 2. 212-224.)